Mansikankukkia - S. Markukselan mietteitä, purpatuksia ja arvosteluita asioista

Avoin kirje Kaarelan jäähallin rakentamista vastaan

2011-10-12T10:11:00.003+03:00

Kaarelan raitin ja Hämeenlinnanväylän väliin jäävälle metsikölle puuhataan kaavamuutosta. Mikäli hanke toteutetaan Helsingin kaupungin kaupunkisuunnitteluviraston esittämän suunnitelman mukaisesti pian tämän pienen vihreän saarekkeen tilalla irvistelee kammottava öykkäurheilun areena pysäköintialueineen.

Mennäksemme ensinnä käytännön seikkoihin, miksi koko hanke on syytä heti, välittömästi ja oitis perua, mainittakoon viihtyvyys lähikoulun oppilaiden ja Kaarelan raittia käyttävien jalankulkijoiden näkökulmasta: ilman metsäaluetta syntyy suunnaton melu- ja esteettinen haitta. Vihreiden kuusipuiden katselun sijasta lapsiparat saavat niellä väylän pölyä ja ihastella betonin kuolemanharmaata sävyä.

Puhumattakaan alueen kasvi-, eläin- ja pieneliöstökannasta, joihin ihmisellä ei pitäisi olla oikeutta kajota tyydyttääkseen toissijaisia tarpeitaan. Kukaan ei kuole, jos jäähallin rakentaminen jätetään sikseen, mutta kuka laskee uhrilukua toisessa tapauksessa?

Puhtaasti ihmiskeskeisestä näkökulmasta kertoo sekin, että ainoa säilytettävä lohko metsiköstä on sellainen, jolla on ihmiskätten jälkiä, vanhoja linnoitusrakennelmia. Entäs äiti Maan ikiaikaiset rakennelmat?

Toisekseen tällaiset hankkeet ovat aina symbolisia taistoja, joissa Typeryys ja Kehitysusko ottavat ihmismuodon puuhahenkilöissä ja taistelevat Järkeä ja Kohtuutta vastaan. Onhan selviä, ettei sellaista ilmiötä kuin jäähallit pitäisi olla olemassakaan. Ilmiö on yksi lenkki ketjussa, joka ajaa meidät lähemmäs luonnon sietokyvyn romahduspistettä.

Järkevässä maailmassa luistelua harrastettaisiin vain talvisin, kun jäätä on luonnostaan ilman valtaisaa lonnonvarain kulutusta. Järkevässä maailmassa vanhemmat antaisivat lapsilleen joskus laatuaikaa metsäpoluilla ja lastenkirjojen parissa sen sijaan, että otsasuonet tykyttäen työpäivän jälkeen kuskaavat harrastuksin ylikuormitettua jälkikasvuaan jälleen yhteen kerskakulutusharrasteeseen.

Mitä seuraavaksi? Ryhtyykö kaupunki pitämään sähkölämmittimin Hietaniemeä jäättömänä lainelautailijoita varten? Eikö heilläkin ole yhtäläinen oikeus harrastaa luonnottomasti?

Kunpa joku laulaisi Teidät, arvon ilkityöntekijät, suohon! Ehkä siellä hetken osaisitte ihailla Pohjolan luonnon jylhää kauneutta, ettekä palkkapussin perässä juosten tuhoaisi sitä. Kunpa ymmärtäisitte, miten sydäntä voi särkeä, kun lapsille ei ole muuta edes etäisesti oikeasta luonnosta muistuttavaa jäljellä kuin muutama vaivaismetsikkö. Säästäkää edes ne!

S. Markuksela
isä, fil. yo

Äänioikeus pois rahvaalta!

2011-04-18T14:41:00.011+03:00

Perussuomalaisten Timo Soini oli eduskuntavaalein suurin ääniharava. Puolueen "jytkyn" varmistuessa eilen, kun kaikki äänet oli laskettu, osoittautuivat todeksi kaikki se, mitä galluppien perusteella jo kotvan aikaa on pelätty: Perussuomalaiset ovat oleva hallituksessa.

Panem et circenses, leipä ja sirkushuvit ovat kautta historian lehtien olleet tapa liehitellä "maaruvetoista" rahvasta. Rooman keisarit pitivät erityistä huolta ilmaisen levän ja näytäntöjen järjestämisestä pitääkseen torirahvaan tyytyväisessä mölinässään poliittisesti vaitonaisina.

Soinin ja kumppanien "leipä ja sirkushuvit" ovat kyläkouluja, muukalaisvihaa, raviratoja ja työpaikkoja. Kuten populistisilla liikkeillä on aina ollut tapana, on osaansa pettynyt poliittisesti yleensä epäaktiivinen heikko-osaisimpien joukko saatu valheellisin lupauksin mobilisoitua raapustamaan harakanvarpaita äänestyslipukkeeseen.

Tulevien neljän vuoden aikana he huomaavat, kuinka heitä on petetty. Jos jotakin hyvää pitäisi nykytilanteesta löytää Keskustan tappion lisäksi, niin nähtyään katteettomat lupaukset neljän vuoden päästä yhä lunastamattomina, äänestäjät vaiennevat persut seuraavissa vaaleissa sinne, minne he kuuluvatkin*.

Toisaalta -- siltä näyttää -- kansa on mitä luultavimmin niin typerää, että antaa tämän farssin uudistua neljän vuoden päästä. Eihän rahvas, joka töin tuskin selviää peruskoulusta, voi käsittää, että monet persujen vastustamista ongelmista ovat seurasta globaalien markkinavoimien riekkujaisista, mihin ei eduskunta paikallisilla päätöksillä voi vaikuttaa heikontamatta Suomen kansainvälistä asemaa.

Tästä syystä rahvaalta täytyy -- nyt, heti välittömästi, oitis! -- ottaa äänioikeus pois. Kenties Platonin Valtion hengessä voitaisiin perustaa kultivoituneiden ja järkevien äänestäjäin joukkio, joka ymmärtäisi rahvaankin parhaan jopa pitkällä aikavälillä. Joukkio voitaisiin valita kattavin psykologisin menetelmin ja testein, joissa junttimaiset piirteet toisivat miinuspisteitä.

Nyt peräsuolessa kipinöi iso ja ilkeä hiilenkekäle. Kansa, hyi häpeä!

* Sivistyneen kielenkäytön hengessä en mainitse ko. paikkaa.

Mölisevä torirahvas -- savoksi.

2011-04-12T10:19:00.006+03:00

Olen aina pitänyt savon murteesta, ja en ole koskaan ollut tunnettu kovin korkealle yltävästä huumorintajusta. Siispä muuan suosikkiesseistäni "Mölisevä torirahvas" nyt toisintona teidän kiusaksenne, mutta tällä kertaa savoksi:

Katoen. Ja katoel lissää. Silimijänj, piätänj ja sieluvanj alako särkee, mutta minu' olj pakko silti kahtoo lissee. Vihhaenen nuorj ukko heräsj. Synty pienoesessoo.

"Suurj, mölisevä suu". Sellaeseks kalastaja-vilosohvi Pentti Linkola - -jota
aeka monesti ovat tituleeranneet hulluks juurj ne, jotka eevät oo hänen
kirjotuksijaal lukeneet enempää kun kontekstista irrotetul laenaaksen
verran - - kuvvaa kansaa, jookkoo, jossa tyhmyys tiivistyy. Mielipiteeseen on
hyviv vaekeea olla yhtymätä, jos vähänniin seoroo, mitä yhteeskunnassa ja
mualimalla tapahtuu.

Antiikiv vilosohvi Rotakoras esitti kuuluisaks tulleel laasahuksen" immeenen on
kaekem mitta". Kaeken on tapahuttava siis ihmisen näkökulumasta, yhel lajin
tarpeeta ja toeveeta silimällä pittäen. Ja kas, humanismi siinä
alastomimmillaan!

Luonnonsuojelussa ihmiskeskeesyys on nähtävissä uatteellisessa kahtijajjaossa.
Konservatismi suojeloo luontoo ihmistä varten, ihmisen tarpeet
ruaka-aeneessa, virkistyskäätössä yms. huomijoo' ottaen.Reservatijonismi
suojeloo luontoo iteltää' ihmiseltä, heenäsirkoesta vuarallisimmalta.Ja
totta vie, suojelusta luonto kaepaakin, suorastaah huutaa sitä!

Näel luajamittaeseel luonnor raeskaakseen, korkoel lisäks pankkiholovinniin
ulosmittaamissee' yltävään kiskontaan ee oo piästy yksittäesteh henkilöehen
elintasomasturpaatijolla. Kutel Linkola asija' ilimaesoo, vaekka kaekki
luksempurkilaeset voevat rellestee mielinmääriv, viskellä akkuhappoja jokkeen,
poltella kaskija, rakennella kännykkämastoja ja ajella ökyaatoja minkä
suinkin kerkeevät. Ee se mualimata kuatas.

Kaatta historija' ovat monenlaeset hallitsijat, tyrannit, johtohahmot ja
kansan yljn kerros osottanneet vaaraattaan suorastaa' öökkärimmäesinnii' ilimijöen.
Or rakenneltu palatija ja puutarhoja, rahattu eksoottisija eläemijä
ympäriinsä, eekä juomingeelle ja mässäelylle oo ollu loppuva näkyvissä.Eekä
tästä oo seorannut luonnom monimuotoesuuver räjähysmäestä
kööhtymistä.

Tavallinen kavunmies, joka oj johatettavissa vaekka mihin, kuhal leepää ja
sirkushuvija piisaa, voejaan nähä syypäänä. Vae voejaanko? Vae onko
henkilö, joka paenii mielipahassa siitä, ettee oo varroo kun Toyotaan,
vaekka kaverilla om Merkees, eekä ees 42 tuumal luajakuva-televisijoon,
sittennii' uhri tässä kaekessa? Siitäkih huolimata, että miljoonat ja
miljoonat hänenkaltaesisa kulutuksellaan niännyttäävät luontomme
elintavvoellaan?

Vielä 1960-luvulle suakka - - näem muistal lukeneenj - - tutkimustem mukkaan
elintason kohovamine' esimerkiks Suomessa palavelj ylleese' onnellissuuven
lissääntymistä; tokiha' ilo o' ihmisellä herkemmässä, jos ee oo huolta
jokapäeväesestä leevästä ja särpimestä. Kuitenniisa 1960-luvun
historijallisesta ja loppaalista näkökulumasta verrattaenniin
korkee elintaso aatoeneen, televisijoeneen ja jiäkaappeeneen on
nykysenkaltaeseen kerskakulutukseev verrattuna vaen tulitikku tunkijolla.

Kaeken tämän tavara- ja ylellissyystarjoelun keskellä surroo pienj,yksinäenen
immeenej, joka on kaottanut itestääj jottae' aeva' olennaesta ja tärkeeä,
ihmisyyvel, liekij joka sytyttää virvatulet ja tuo ilonkyyneleet meehin
kaekkiin tällä pienellä lanneetallamme. Ihmiselle om markkinataloos
markkinoenut vappaavev vappaatena kuluttaa ja suvaha materijjoo aeva' uuvella
tavalla. Usseelta on vaej jiänyt käsittämätä, että tämä"kuluttaminen "
kuluttoo heetä ihteeänniin, että vappaas kuluttoo onnii tosijasijassa vaen
orjuutta toemija, kutem markkinavvoemat tahtoesivat kuluttajjiin toemivan.

Ollakseen kulutusyhteeskunnassa mallikansalaene' ihmisen o' uhrattava
vappoo-aekansa työnteolle, jossa hänestä pahimmillaan nyhetään kaekki
liikenevä ja yljmääräenennii' irti. Toeset pistäävät vastaan, eevätkä pijä
työtä kuv välttämättömyytenä. Heellä om muitaki' arvoja, heetä kiinnostaa
vappaa-aeka, perhe, ystäävät yms. ihmiselle luonnollinen. Toeset ovat niin
syvällä vappaavessaan, että tekköövät tauotta töetä, mahahaavat uluvoen,
korppikotkat piä' yläpuolella oottelemassa. Ja suvahakseem mitä?Suvahakseen
lissee rahhoo, lissee elintassoo, lissää tavaraa... Menettämällä samalla ajan
käättää näetä kaekkija, pahimmillaam menettäem perheesä ja lähheesesä
vaaraaven takkoo-ajossa.

Aekaamme aeka monesti luonnehittaam materijalistiseks, materijjaa arvostavaks ja
ihannoevaks. Toesaalta se sitä onnii, kulutustavarat ovat tatussympoleeta,
niitä kaapitellaa' onnellissuuven takkeena. Aekakaatemme ja yhteeskuntamme on
iärimmäesem pinnallinen, kaekki maholliset ilimijöt tuotteestettaan ja
hinnotellaan, asetettaam markkinoentikonneestoon, jonka avulla kuluttajalle
luuvaan tarve johonniin, mikä tarpeeks kova' intoktrinnaatijoj jäläkeen
alakaakiv vaekuttoo aeva' yhtä luonnolliselta kun tarve käävä asijoellaan.

Kuitenniisa kaeken tämä' alta paestaa ilimiselevästi läpi, suorastaa' ammottaa,
että länsimaalaenen kulutusyhteeskunna' immeenen ee arvosta tavaroo ja
materijjaa, ee oo materijalistinen. Silloenha' ostaesimme vaem parasta,emmekä
vilikasisikaah halapatuotantoon tahi hankkisj tavaroeta ylenpalttisesti.Sen
sijjaa' arvostaesimme käsityötä ja siihel littyvijä esteettisijä ja
ekolokisijaki' arvoja, yksilöllisyyttä ja jokase' esineeh historijjaa ja
käättötarkoetusta. Emme hankkisj massaesineetä, vua' ossaesimme arvostaa
jokasta käsintehtyä, kaanista puukaahaa, joella jokasella on
runollisempikin tarina kul lähimmäh halapatuotantommaan tehtaasta rekkaan
putkahtaminen. Samalla olisj huolj ommaesuuvestakim pienempi.Hellenistisen
ajan näätelmäkirjaelijalta Menantrokselta on säelynyt elämänohje,jonka
mukkaan kööhyyven sietäminen ee kuulu kaekille, vaev viisaelle. Vähhyyvessä on
viisaatta, joka pienelläki' ajatustyöllä tulloo kenelle hyvänsä tääsin
ilimeeseks.

Vastataksemme siis kysymykseemme, onko pienj immeenen tässä pyörityksessä
vae' uhri, voenemme sannoo varraaksetta, että on. Hä' ite kärsii,hänen
lapsisa kärsivät, koko ihmiskunta kärsii - - luonnostamme puhumattakaan.Ee
kukkaan voe olla onnellinen tilanteessa, jossa paenostettaav viimeeseen suakka
olemaan koko ajan tehokkaampi, tehokkaampi opiskelija, tehokkaampi lapsi,
kirjastonhoetaja, aatomekkaanikko tahi vanhempi. Immeenen tarvihtoo raahaa ja
vappaatta, vappaatta ja aekoo kahtella, kun kahvi tippuu ja joki virtaa,yksin
ja yhessä lähheestesä kansa. Ee häm pohjimmiltaah haluva olla niin
turmeltu, ettee hetkeekään kestä olla raahassa, koko ajan napit korvilla,
kun ee kestä elämee sellaesena kun se on, vuav vae' yhteeskuntamme
kehittämänä versijona, jossa elokuvateetterim pisovaareehinniin o' asennettu
näätöt, ettee vae' omija ajatuksijaaj jootuisj kestämään ja jotta olisj koko ajan
tietonen, kiitos maenonnan, siitä mitä toella tarvihtoo.

Anna' armahukser rahvaalle, eeväthän kaekki ossoo ja kykene ajattelemaan
niim pitkälle. Oma mielenraaha ja yöunettii' ovat vuakalaavalla, jos alakaa
kysseenallaestoo kaekkee ympärillääv vallitevata. Vaekkakin se on tarpeen,
vaekkakim meejän kaekkii' olemassaolo tulevaesuuvessakir riippuu siitä.Äeti
Mua kahtoo meetä riippuven kynsillään kallijojyrkänteen seenästä itkiin ja
valittaem meetä avuks. Myö kahtelemme alas kallijol laelta.Tahommeko
irrottoo häne' otteisa elämästä, samalla omastammekin ?

Vaalit tulevat

2011-03-31T09:42:00.002+03:00

Vaalimainoksia näkyy katukuvassa jo. Keväisessä auringossa tauluissa irvistelevät toinen toistaan koreammat tulevaisuuden poliittisten taistojen sankarit. He ovat taltuttava budjettivajeen lohikäärmeet peitsillään -- tai pahentava sitä. Kuitenkin, he ovat tulevaisuus.

Perussuomalaiset ja SKP ovat ainakin maininneet mainostaulussaan ehdokkaidensa kotikaupunginosat. Persuilla siellä ilmaantui mm. Jakomäkeä ja muita vähemmän arvostettuja kaupunginosia. Tällaiset asiat pistävät silmään, viitaten edelliseen kirjoitukseeni Perussuomalaisista ja siitä, kuinka he kosiskelevat vähäosaisia katteettomilla lupauksilla.

Oli miten oli, mielenkiintoiset vaalit luvassa. RKP:n listalla huomioni herätti veteraanivaikuttaja Jörn Donner. Hän oli sitoutumaton. En aio häntä äänestää, tietenkään, mutta mielenkiintoinen mies tämä Donner. Tässä lyhyitä havaintoja vaalimainoksista. Lopetettava on, luento alkaa kohta.

Verkkopakinoitsija

2011-03-15T09:48:00.002+02:00

Hei,

olen nyt myös Elonkehä-lehden uusi verkkopakinoitsija. Käykääpä, arvon lukijat, lukemassa tekstejäni jatkossa myös sieltä. Täältä löytyy tuore pakinani:
http://www.elonkeha.fi/jutut/homo-invictus.

Ehdotusluontoinen asia

2011-03-09T17:03:00.006+02:00

Eilen oli naistenpäivä. Muistimme kauniimpaa sukupuolta. Tai, ollaksemme korrekteja, kaikki itsensä naisiksi kokevat eivät ole välttämättä sen kauniimpia kuin miehiksi itsensä mieltävät. Onhan toki keinotekoista ja rajoittavaa luokitella itsensä naiseksi tai mieheksi. Ja sinänsä tarpeetontakin. Sukupuoli-identiteetti on toista kuin fyysinen sukupuoli, se lienee selviö, tai olisi syytä olla.

Suurimmat höyrypäät menevät tosin tasa-arvon tavoitteluissaan liian pitkälle: he sanovat, ettei ole olemassakaan fyysisiä sukupuolia. Köhittyäni ulos kurkkuuni takertuneen välipalasämpylän voin todeta tämän väittämän olevan yksi mielettömimpiä, mitä olen kuullut. Sulaa hulluutta.

Pitäisikö meidän katsoa membrum virilejä yms. sukupuolielimiä kauhun vallassa: jumankauta, minussa on sosiaalinen konstruktio! Ottakaa se pois, en minä tällaista tahtonut, hyvät ihmiset ja herranpieksut!

Naurettavaa. Sosiaalisista konstruktioista puhuvat kaihtavat konstruktioita, mutta luovat samalla omissa sisäsiittoisissa ristiinrunkkauskerhoissaan omia sosiaalisia ryhmiään, joissa tietyt konstruktiot, tabut ja dogmit rehottavat takalistokarvoitustakin pahemmin. Ajasta ollikkoon, ojasta allikkoon.

Ehdotanpa vielä lopuksi, että perustamme myös miestenpäivän. Ihan vain tasa-arvon vuoksi, juhliaksemme sukupuoli-identiteettiä mahdollisimman laajasti. Ehkä olisi syytä lopettaa naistenpäivä ja perustaa kokonaan uusi identiteettipäivä.

Väärä mielipide

2011-03-06T09:44:00.005+02:00

2. maaliskuuta 2011 jaa. perussuomalaisten Timo Soini kirjoittaa blogissaan, anteeksi "plokissaan" (huokaus, maisterisjätkä):

"Politiikka on mielipidelaji. Poliittinen mielipide ei sinänsä voi olla väärä, sillä se on sinun mielipiteesi. Tätä eivät kaikki ymmärrä."

Tässäkin hän on väärässä. Ja vaikka niin olisikin, sillä, kuka esittää mielipiteen, on yleensä merkitystä, vaikka kuinka filosofisesti saivarreltaisiin. Aristoteleen retoriikan kolme kulmakiveä ovat ethos, pathos ja logos. Ethoksessa on kyse siitä, että puhuja vakuuttaa kuulijansa olevansa oikea henkilö puhumaan asiasta. Tätä Soini ei tee. Raviradalle ja jääkiekkokaukaloon kuuluva retoriikka tötteröhatuista yms. ei toimi kuin em. piireissä, etenkin jos oma koni on voitolla. Sylki lentää, järki jää.

Kuten totalitaariset liikkeet, populistiset liikkeet alkavat kukoistaa, kun on olemassa kansanjoukko, joka ei välttämättä ole ottanut aktiivisesti osaa politiikkaan ja kokee ulkopuolisuutta vallitsevassa ilmapiirissä. He ovat monen sortin putoajia, putoukset ovat synnyttäneet vihaa ja turhautuneisuutta. Tähän väliin perussuomalaiset iskevät, he käyttävät häikäilemättömästi hyväkseen ihmisten hätää luvaten maat ja taivaat. Ja tiedämme, miten kävi Hitlerin Saksalle ja Stalinin johtamalle Neuvostoliitolle. Häviäjä on juuri se sama pieni ihminen, jolle luvataan niin paljon.

Perussuomalaisten vaaliohjelmasta voi lukea lyhennetyn yhteenvedon täältä. "Piru asuu yksityiskohdissa. Siksi en mene niihin." jatkaa Soini samaisessa kirjoituksessaan. Mörkö on tainnut iskeä vaaliohjelmaankin, koska yksityiskohdat puuttuvat, jäljelle jää epämääräinen länkätys.

Olut maailman ekologisin elintarvike

2010-11-12T15:19:00.001+02:00

Tässä teille pohdittavaksi mielenkiintoinen poiminta toisesta blogista, jossa pohditaan oluen ekologisuutta:

"Oman kappaleensa arvoinen on puolestaan huomio siitä että syväekologinen elämänkatsomus sallii kannattajalleen kohtuullisen oluenjuonnin. Olut on nimittäin maailman ekologisin elintarvike. Maltillisen nautiskelun aikaansaama kohtuullinen päihtymys ei myöskään suhteettomissa määrin uhkaa ihmisen omaa homeostaasia. Olut on kohtuullisesti nautittuna pikemminkin ravitsevaa ja terveellistä. Näin ollen sen tarjoama päihtymys tulee kaupan päälle. Päihtymys ei ole homeostaasin kannalta tietenkään välttämätöntä, mutta jos se tapahtuu ihmisen tai ekosysteemin homeostaasia vaarantamatta, ei se ole väärinkään. Kohtuuton juominen tietysti vaarantaa ihmisyksilön oman homeostaasin, joten syväekologinen ihminen ei voi ylittää riskirajoja. Tuopillisen saa silti juoda, joskus ehkä neljäkin."

Sotaisa kilpi hiiteen!

2010-10-22T12:07:00.002+03:00

Arkhilokhos (n. 680 – n. 645 eaa.) oli arkaainen kreikkalainen runoilija, jota pidetään varhaisimpana jambirunoilijana. Jambirunot sisälsivät usein ivaa esimerkiksi tunnettuja henkilöitä kohtaan. Hän oli kotoisin Paros-saarelta, mutta lienee myöhemmin päätyneen Paroksen koloniaan palkkasoturiksi Thasoksen saarelle.

Yksi hänen tunnetuimmista runoistaan käsittelee kilvenjättöä, nk. "kilvenjättömotiivia", josta hän kertoo säilyneessä fragmentissa nro. 5. Niille tiedoksi, jotka eivät sitä tiedä, sotaisissa antiikin yhteiskunnissa ei katsottu hyvällä sitä, että jättää kilpensä jälkeensä pötkiäkseen pakoon taistelusta. Ko. runon olen iloksenne suomentanut, vieläpä riimein, koska se toi hymyn minun huulilleni. Kas tässä:

Joku *saieista iloitsee kilvestä, jonka jätin luo pensahain.
Tuon aseen moitteettoman, jätin vasten tahtoain:
vaan pelastinpa nahkani. Mitä yksi kilpi mua liikuttaa?
Hiiteen se painukoon! Oitis hankin uuden, en yhtään kehnompaa.

*heimo Traakiassa l. joku barbaari

Suomalaisten ekologinen jalanjälki kasvoi

2010-10-17T12:28:00.001+03:00

Niinpä niin, elintasorunkkailu ja massojen säädytön mässäily vain hurjistuu, katsopa lisää tietoja esimerkiksi Keskisuomalaisesta:
http://www.ksml.fi/uutiset/kotimaa/suomalaisten-ekologinen-jalanj%C3%A4lki-kasvoi/607074

Kohuskeleskentelu

2010-10-11T17:05:00.001+03:00

Oletteko seuranneet lööppejä viime aikoina? Edes ohimennen? Minä olen, niitä kun ei voi olla näkemättä käydessään kaupungilla, kun hävyttömäin juoruriepuin keltareunaiset (mistä väri, kustako?) mässäilyjulisteet töhrivät katukuvaa harva se kadunkulma.

Niissä esiintyvien juttujen taso on tasoton, ala-arvoinen ja niitä lukiessaan ei voi muuta kuin tuntea suurta tuskaa niiden ihmissielujen puolesta, jotka ovat langenneet siihen helvetilliseen kuiluun, joka pakottaa suuntaamaan työpanoksensa tuollaisen loan tuottamiseen. Pahinta lienee, että osa heistäkin luultavimmin nauttii työstään.

Olen huomannut lööppikirjoittelujen vain pahentuneen vuosi vuodelta, kuten muunkin maailmantilan. Eniten minua ovat ärsyttäneet loputtomat "öky-", "BB-", "kohu-" yms. alkuliitteet. Ihminen voi tietää saavuttaneensa olemassaolonsa, ekstistenssinsä korkeimman huipun, kukoistuksen kukkulan kärjen, kun on päässyt keltaisen lehdistön lööppeihin varustettuna jollakin alkuliitteellä. Eikö voisikin todeta voivansa kuolla onnellisena, kun kerran on komeillut lööpeissä esimerkiksi otsikolla "ex-maajussi-Pekka vieraana BB:ssä"?

Uusi Tyhmyyden ylistys kirjoitettiin vast'ikään, kun "saunoja"-etuliite luotiin lööppeihin. "Saunoja-Timo", kansan suuri sankari, joka ei antanut periksi kuumien kivien tuottaessa kuumaa höyryä huoneeseen, jossa hän istui. Hän on suomalaisen sisun, jämptiyden ja periksiantamattomuuden, nykyajan talvisodan hengen ruumiillistuma. Oi sinua sankaria, joka olit niin kauan saunassa! Eikö elämä olekin suurta ja ihminen nero! Etenkin jos on töissä Ilta-Sanomissa -- tai kova saunomaan.

Mitä on onnellisuus?

2010-09-23T19:40:00.000+03:00

Elämän tärkeimpiä kysymyksiä on kysymys siitä, mitä viimekädessä on onnellisuus. Pop-lyriikassahan tunnetusti asiat esitetään kaikkein syvällisimmin; tässä italialaisduon Al Bano & Romina Power ajatuksia käännettynä aiheesta, heidän kappaleestaan Felicità 'Onnellisuus'

Onnellisuus

Onnellisuutta on pitää kädestä
mennä kauas, onnellisuutta.
Sinun viaton katseesi
ihmisten keskellä, onnellisuus.
Pysyä läheisinä kuin lapsukaiset
onnellisuus, onnellisuus.

Onnellisuutta on untuvatyyny
joen vesi, joka tulee ja menee.
Sade joka ropisee
verhojen takana, onnellisuutta.
Himmentää valoja tehdäkseen rauhan
onnellisuus, onnellisuus.

Onnellisuutta on lasi viiniä
sämpylän kera, onnellisuutta.
Jättää sinulle lippunen pöytälaatikkoon, onnellisuutta.
Ja laulaa kahdestaan,
kuinka paljon pidän sinusta
onnellisuus, onnellisuus.

Tunne nyt ilmassa
meidän rakkauslaulumme, joka lentää.
Kuin ajatus, joka tuntee onnellisuuden.

Tunne nyt ilmassa
lämpimämpi auringon säde, joka paistaa.
Kuin hymy, joka tuntee onnellisuuden.

Onnellisuutta on yllättävä ilta,
valot päällä ja radio, joka on päällä
onnittelulappunen täynnä sydämiä, onnellisuutta.
Odottamaton puhelinsoitto,
onnellisuus, onnellisuus.

Onnellisuutta on öinen ranta,
aalto, joka lyö, onnellisuus.
Käsi sydämellä, joka on täynnä rakkautta, onnellisuutta
Odottaa aamuruskoa tehdäkseen kaiken uudestaan,
onnellisuus, onnellisuus.

Tässä linkki Youtubeen, jos haluaa kuunnella kappaletta lukiessaan:
http://www.youtube.com/watch?v=vE5coeBAZBY
Ja alkuperäiset lyriikat esim. tuolta

Aamuruuhkasta oravanpyörään

2010-09-17T15:51:00.012+03:00

Jatkan aiheesta, josta kirjoitin tekstissäni Mölisevä torirahvas. Siinä kirjoitin seuraavaa:

"Ihmiselle on markkinatalous
markkinoinut vapauden vapautena kuluttaa ja saada materiaa aivan uudella
tavalla. Useilta on vain jäänyt käsittämättä, että tämä "kuluttaminen"
kuluttaa heitä itseäänkin, että vapaus kuluttaa onkin tosiasiassa vain
orjuutta toimia, kuten markkinavoimat tahtoisivat kuluttajien toimivan."

Eikä tarvitse kuin kymmenisen minuuttia olla liikenteessä Helsingin aamuruuhkassa, niin ei tiedä, pitäisikö tarttua konepistooliin vai itkeä. Sankat joukot väkeä on liikkellä, harmaina, väsyneinä ja passivoituneina valmiina pyörittämään oravanpyörää. Nämäkö väsyneet, itseensä, työhönsä ja elämäänsä kyllästyneet ihmispolot ovat onnellisia tästä markkinatalouden suomasta vapaudesta? Hekö ovat emansipoituneita ja itsensä tarpeellisiksi tuntevia yksilöitä?

Meidän "vapautemme" on, kuten jo kirjoitettu, vapautta kuluttaa ja tehdä niin tietyissä puitteissa. Parhaassa tapauksessa ihminen itse on saatu uskomaan, ettei voi olla onnellinen ilman tiettyä kulutustasoa. Pahimmillaan ihminen on orjuutettu siinä vaiheessa, kun hänet saadaan velkakierteeseen, kun hän -- kykynsä ja voimavaransakin ylittäen -- epätoivoisessa kamppailussaan onnellisuuden (=korkea elintaso, väh. 2-3 autoa, lomahuvila, osake, laajakuvatelevisio yms., yms.) tavoittelussa ottaa lainaa. Silloin hän on itsensä jalkapuuhun kahlinnut!

Kyetäkseen suoriutumaan velkataakastaan, lyhentääkseen lainaa eikä pelkkiä korkoja, hänen on pysyttävä terveenä myös mieleltään pysyäkseen kuluttavassakin työssä. Sairaslomarahoilla ei velkoja makseta, eikä nykytyökulttuurissa, joka vain kiristyy kiristymistään, kukaan pysy kovin pitkään terveenä. Ihmisellä ja hänen jaksamisellaan on rajansa, talouskasvulla ja ahneudella ei näytä olevan.

Talouskasvuun perustuva yhteiskunta pakottaa ihmiset töihin, joissa ei ole mitään edellytyksiä viihtyä. Ihmiset ovat joko koneen jatkeita, koneen tavoin vailla yksilöllisyyttä tai sitten pyörittelevät jotakin täysin epäolennaista. Toki, myönnän, on olemassa ihmisiä, jotka viihtyvät työssään ja ovat siitä ylpeitä. Hyvä heille! Ihmisen kuuluukin tehdä työtä. Mutta työn täytyisi olla myös inhimillistä eikä sen pitäisi olla täysin itseisarvoista. Voiko väittää terveeksi sellaista ihmistä, joka ei näe lastensa kasvavan, koska on aina työssä? Hän käyttää elämänsä työssä ja, kas vain -- elämä onkin yhtäkkiä mennyt.

Ympäristön tuhoutuminen on siis vain nyky-yhteiskunnan talouskasvun toinen puoli. Toinen puoli on onnen tuhoutuminen, ajaudutaan yhä kauemmas onnellisuudesta. Jonkin verran on vastarintaa esiintynyt ja toivottavasti se lisääntyykin.

Aikaisemmassa kirjoituksessani linkitin Helsingin Sanomien loistavaan artikkeliin rauhoittumisesta. Siinä yksi näkökulma suunnan muuttamiseen.

Meinasin pudota tuolilta, kun luin mielenkiintoista kirjaa, Pentti Linkolan ja Osmo Soininvaaran Kirjeitä Linkolan ohjelmasta(WSOY:n Ilmestyskirjasto, 1986); siinä siteerattiin SITRA:n raporttia vuodelta 1981, jossa ennustettiin, että Suomessa vuonna 2010 esiintyisi ihmisiä, jotka alentaisivat vapaaehtoisesti elintasoaan ja tekisivät työtä vain sen verran kuin tarvitsisivat rahaa elääkseen vaatimattomalla elintasollaan. Aika hieno ennustus, vähän on sellaista havaittavissa.

Sitten on olemassa "vastarintaa", joka ei johda mihinkään; saamattomia nahjuksia, joiden mielestä maailma muuttuu absoluuttisesti paremmaksi sillä, että jokaisen vastaantulevan koinimista kutsutaan ihmissuhdeanarkiaksi yms. jonninjoutavaksi hölynpölyksi. Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa. Mielenkiintoista on, että huorintekemisestäkin saadaan radikaalia, kun sille annetaan raflaava nimi(!).

Minne on määräni

2010-09-16T17:55:00.002+03:00

Minulla ja muualla toverillani on retoriikassamme tapana pedata -- osin tiedostamatta, osin tiedostaen -- puheenaiheita siten, että valittu aihe mahdollistaa jonkun tietyn sanan, ilmaisun tahi kaskun esilleottamisen.

Omista ilmaisuistani, jota varten mieleni keksii uskomattomia virityksiä päästäkseen sitä käyttämään, ehdoton suosikkini on "elokuvamoguli". Dino De Laurentiin kohdalla sopiva määre on syöpynyt pahasti sanavarastooni kaikkien läheisteni suureksi iloksi.

Tavallisten keskustelujen lomassa tulee usein tilaisuuksia sanoa sana "elokuvamoguli"; miltei jokainen elokuva-aiheinen, tai sitä sivuava, keskustelu mahdollistaa sen. Esimerkiksi voi esittää näkemyksensä puheillaolevasta elokuvasta yms. ja todeta ikään kuin loppukaneetiksi, että "kyllä minusta sittenkin pitäisi tulla ehta elokuvamoguli". Siitä, jos mistä tulee hyvä mieli.

No, tätä on harrastettu vuosia. Mutta vaikuttaa pahasti siltä, että tilanne on mennyt monimutkaisemmaksi ja saanut uuden ulottuvuuden: uneni, nähkääs.

Näin näet viime yönä unta, jossa oli jokin elokuvajuliste. Siinä oli ramboilua,jonkinlaisen b-luokan toimintaelokuvan juliste oli ilmeisesti kyseessä. Elokuvan nimi oli kekseliäs, siinä oli yhdistetty sanat guerilla 'sissi' ja racist 'rasisti' saamalla näin "Gueracist". Elokuvan päähenkilö oli ilmeisesti John Corbett*(onkohan kirjoitettu
oikein?).

Aamulla heräsin, kerroin vaimolleni oudosta unestani ja pääsin käyttämään kuolematonta ilmaisua. Ihanaa.

*Nähtävästi pidän kyseistä näyttelijää sopivana ramboiluun ja lisäksi rasistinakin. Ei kovin imartelevaa hänelle.

Rohkeutta rauhoittumiseen

2010-09-13T09:58:00.003+03:00

Helsingin Sanomissa oli hieno juttu:
http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Rohkeutta+rauhoittumiseen/1135259982071

Ich rauche nicht

2010-09-11T13:18:00.004+03:00

Idiootit, niitä on joka puolella. Ei tarvita kuin pari varomatonta askelta ulkomaailmaan, keskivertokadulle ja -- kas, idiootti ilmielävänä.

Tämänkertainen harmitukseni aihe sai alkunsa kirkkaana alkusyksyn päivänä. Aurinko paistoi lempeästi, ilmassa tuoksui syksyn kuulaus ja lehdet puissa vaikuttivat vielä sinnittelevän ruskaa vastaan, pitäen kiinni vihreästä asustaan. Oli kaunista siis, ja olin juuri nauttinut mukavan lounaan Porthanian ruokalassa.

Sitten astuin ulos. Porthanian pihamaalla istuskeli pieni kolmen hengen seurue, joista kaksi aikuisia miehiä. He istuivat pihaa reunustavilla kivillä keskustelemassa. Heidän välillään oli runsas metri tilaa, toinen poltti tupakkaa, toisella oli pieni, ehkä puolivuotias lapsi vaunuissa vierellään tutti suussa.

Syöpäkääryleen katku oli vahvempi kuin Venäjän metsäpalojen aiheuttamat käryt menneenä kesänä. Sieluni hurjistui, silmäni saivat punaista väriä, kävelin heidän luokseen ja virkoin:
-- Saako teistä ottaa kuvan? kysyin yrittäen pitää äänensävyni edes jokseensakin kohteliaana.
-- Miks? ölähti korsteeni itse.
-- Teen blogiini juttusarjaa idiooteista. Näin teidät ja ajattelin...

Loppua keskustelusta ei ole syytä taltioida säädyllisyyssyistä. En valitettavasti saanut kuvaa heistä. Mutta idiootin näin. Mokoma poltteli viattoman lapsen vieressä. Hävetköön!

Mölisevä torirahvas

2010-09-07T18:25:00.007+03:00

Katsoin. Ja katsoin lisää. Silmiäni, päätäni ja sieluani alkoi särkeä, mutta minun oli pakko silti katsoa lisää. Vihainen nuori mies heräsi. Syntyi pienoisessee.

"Suuri, mölisevä suu". Sellaiseksi kalastaja-filosofi Pentti Linkola -- jota
usein ovat tituleeranneet hulluksi juuri ne, jotka eivät ole hänen
kirjoituksiaan lukeneet enempää kuin kontekstista irroitetun lainauksen
verran -- kuvaa kansaa, joukkoa, jossa tyhmyys tiivistyy. Mielipiteeseen on
hyvin vaikeaa olla yhtymättä, jos vähänkin seuraa, mitä yhteiskunnassa ja
maailmalla tapahtuu.

Antiikin filosofi Protagoras esitti kuuluisaksi tulleen lausahduksen "ihminen on
kaiken mitta". Kaiken on tapahduttava siis ihmisen näkökulmasta, yhden lajin
tarpeita ja toiveita silmällä pitäen. Ja kas, humanismi siinä
alastomimmillaan!

Luonnonsuojelussa ihmiskeskeisyys on nähtävissä aatteellisessa kahtiajaossa.
Konservatismi suojelee luontoa ihmistä varten, ihmisen tarpeet
raaka-aineissa, virkistyskäytössä yms. huomioon ottaen. Preservationismi
suojelee luontoa itseltään ihmiseltä, heinäsirkoista vaarallisimmalta. Ja
totta vie, suojelusta luonto kaipaakin, suorastaan huutaa sitä!

Näin laajamittaiseen luonnon raiskaukseen, korkojen lisäksi pankkiholvinkin
ulosmittaamiseen yltävään kiskontaan ei ole päästy yksittäisten henkilöiden
elintasomasturbaatiolla. Kuten Linkola asian ilmaisee, vaikka kaikki
luxemburgilaiset voivat rellestää mielinmäärin, viskellä akkuhappoja jokeen,
poltella kaskia, rakennella kännykkämastoja ja ajella ökyautoja minkä
suinkin kerkeävät. Ei se maailmaa kaataisi.

Kautta historian ovat monenlaiset hallitsijat, tyrannit, johtohahmot ja
kansan ylin kerros osoittaneet vaurauttaan suorastaan öykkärimäisinkin ilmiöin.
On rakenneltu palatseja ja puutarhoja, rahdattu eksoottisia eläimiä
ympäriinsä, eikä juomingeille ja mässäilylle ole ollut loppua näkyvissä. Eikä
tästä ole seurannut luonnon monimuotoisuuden räjähdysmäistä
köyhtymistä.

Tavallinen kadunmies, joka on johdatettavissa vaikka mihin, kunhan leipää ja
sirkushuveja piisaa, voidaan nähdä syypäänä. Vai voidaanko? Vai onko
henkilö, joka painii mielipahassa siitä, ettei ole varaa kuin Toyotaan,
vaikka kaverilla on Mercedes, eikä edes 42 tuuman laajakuva-televisioon,
sittenkin uhri tässä kaikessa? Siitäkin huolimatta, että miljoonat ja
miljoonat hänenkaltaisensa kulutuksellaan näännyttävät luontomme
elintavoillaan?

Vielä 1960-luvulle saakka -- näin muistan lukeneeni -- tutkimusten mukaan
elintason kohoaminen esimerkiksi Suomessa palveli yleisen onnellisuuden
lisääntymistä; tokihan ilo on ihmisellä herkemmässä, jos ei ole huolta
jokapäiväisestä leivästä ja särpimestä. Kuitenkin 1960-luvun
historiallisesta ja globaalista näkökulmasta verrattainkin
korkea elintaso autoineen, televisioineen ja jääkaappeineen on
nykyisenkaltaiseen kerskakulutukseen verrattuna vain tulitikku tunkiolla.

Kaiken tämän tavara- ja ylellisyystarjoilun keskellä suree pieni, yksinäinen
ihminen, joka on kadottanut itsestään jotain aivan olennaista ja tärkeää,
ihmisyyden, liekin joka sytyttää virvatulet ja tuo ilonkyyneleet meihin
kaikkiin tällä pienellä planeetallamme. Ihmiselle on markkinatalous
markkinoinut vapauden vapautena kuluttaa ja saada materiaa aivan uudella
tavalla. Useilta on vain jäänyt käsittämättä, että tämä "kuluttaminen"
kuluttaa heitä itseäänkin, että vapaus kuluttaa onkin tosiasiassa vain
orjuutta toimia, kuten markkinavoimat tahtoisivat kuluttajien toimivan.

Ollakseen kulutusyhteiskunnassa mallikansalainen ihmisen on uhrattava
vapaa-aikansa työnteolle, jossa hänestä pahimmillaan nyhdetään kaikki
liikenevä ja ylimääräinenkin irti. Toiset pistävät vastaan, eivätkä pidä
työtä kuin välttämättömyytenä. Heillä on muitakin arvoja, heitä kiinnostaa
vapaa-aika, perhe, ystävät yms. ihmiselle luonnollinen. Toiset ovat niin
syvällä vapaudessaan, että tekevät tauotta töitä, vatsahaavat ulvoen,
korppikotkat pään yläpuolella odottelemassa. Ja saadakseen mitä? Saadakseen
lisää rahaa, lisää elintasoa, lisää tavaraa... Menettämällä samalla ajan
käyttää näitä kaikkia, pahimmillaan menettäen perheensä ja läheisensä
vaurauden takaa-ajossa.

Aikaamme usein luonnehditaan materialistiseksi, materiaa arvostavaksi ja
ihannoivaksi. Toisaalta se sitä onkin, kulutustavarat ovat statussymboleita,
niitä kaupitellaan onnellisuuden takeina. Aikakautemme ja yhteiskuntamme on
äärimmäisen pinnallinen, kaikki mahdolliset ilmiöt tuotteistetaan ja
hinnoitellaan, asetetaan markkinointikoneistoon, jonka avulla kuluttajalle
luodaan tarve johonkin, mikä tarpeeksi kovan indoktrinaation jälkeen
alkaakin vaikuttaa aivan yhtä luonnolliselta kuin tarve käydä asioillaan.

Kuitenkin kaiken tämän alta paistaa ilmiselvästi läpi, suorastaan ammottaa,
että länsimaalainen kulutusyhteiskunnan ihminen ei arvosta tavaraa ja
materiaa, ei ole materialistinen. Silloinhan ostaisimme vain parasta, emmekä
vilkaisisikaan halpatuotantoon tai hankkisi tavaroita ylenpalttisesti. Sen
sijaan arvostaisimme käsityötä ja siihen littyviä esteettisiä ja
ekologisiakin arvoja, yksilöllisyyttä ja jokaisen esineen historiaa ja
käyttötarkoitusta. Emme hankkisi massaesineitä, vaan osaisimme arvostaa
jokaista käsintehtyä, kaunista puukauhaa, joilla jokaisella on
runollisempikin tarina kuin lähimmän halpatuotantomaan tehtaasta rekkaan
putkahtaminen. Samalla olisi huoli omaisuudestakin pienempi. Hellenistisen
ajan näytelmäkirjailijalta Menandrokselta on säilynyt elämänohje, jonka
mukaan köyhyyden sietäminen ei kuulu kaikille, vain viisaille. Vähyydessä on
viisautta, joka pienelläkin ajatustyöllä tullee kenelle hyvänsä täysin
ilmeiseksi.

Vastataksemme siis kysymykseemme, onko pieni ihminen tässä pyörityksessä
vain uhri, voinemme sanoa varauksetta, että on. Hän itse kärsii, hänen
lapsensa kärsivät, koko ihmiskunta kärsii -- luonnostamme puhumattakaan. Ei
kukaan voi olla onnellinen tilanteessa, jossa painostetaan viimeiseen saakka
olemaan koko ajan tehokkaampi, tehokkaampi opiskelija, tehokkaampi lapsi,
kirjastonhoitaja, automekaanikko tai vanhempi. Ihminen tarvitsee rauhaa ja
vapautta, vapautta ja aikaa katsella, kun kahvi tippuu ja joki virtaa, yksin
ja yhdessä läheistensä kanssa. Ei hän pohjimmiltaan halua olla niin
turmeltu, ettei hetkeäkään kestä olla rauhassa, koko ajan napit korvilla,
kun ei kestä elämää sellaisena kuin se on, vaan ainoastaan yhteiskuntamme
kehittämänä versiona, jossa elokuvateatterin pisoaareihinkin on asennettu
näytöt, ettei vain omia ajatuksiaan joutuisi kestämään ja jotta olisi koko ajan
tietoinen, kiitos mainonnan, siitä mitä todella tarvitsee.

Annan armahduksen rahvaalle, eiväthän kaikki osaa ja kykene ajattelemaan
niin pitkälle. Oma mielenrauha ja yöunetkin ovat vaakalaudalla, jos alkaa
kyseenalaistaa kaikkea ympärillään vallitsevaa. Vaikkakin se on tarpeen,
vaikkakin meidän kaikkien olemassaolo tulevaisuudessakin riippuu siitä. Äiti
Maa katsoo meitä riippuen kynsillään kalliojyrkänteen seinästä itkien ja
valittaen meitä avuksi. Me katselemme alas kallion laelta. Tahdommeko
irrottaa hänen otteensa elämästä, samalla omastammekin?

Herakleitos mennyt on

2010-09-02T11:33:00.002+03:00

Tänään, arvoisat lukijat, saatte luettavaksenne käännökseni epigrammirunosta, jonka on kirjoittanut hellenistisellä ajalla elänyt aleksandrialainen runoilija Kallimakhos (n. 305 eaa. - n. 240 eaa.). Runo kertoo hänen ystävänsä Herakleitoksen kuolemasta.

Joku kertoi minulle kohtalostasi, Herakleitos, ja sai minut
kyyneliin. Mieleeni muistui, kuinka niin monet kerrat me
juttelimme auringon laskuun. Mutta nyt sinä,
halikarnasson vieras, olet aikoja sitten ollut tuhkaa:
kuitenkin elävät sinun satakielesi siellä, missä
kaiken anastaja, Hades, ei kajoa sinuun sormellakaan.

Alkuteksti:
Εἶπέ τις Ἡράκλειτε τεὸν μόρον, ἐς δέ με δάκρυ
ἤγαγεν, ἐμνήσθην δ᾽ ὁσσάκις ἀμφότεροι
ἥλιον ἐν λέσχηι κατεδύσαμεν: ἀλ̀λὰ σὺ μέν που
ξεῖν᾽ 'Αλικαρνησεῦ τετράπαλαι σποδιή:
5αἱ δὲ τεαὶ ζώουσιν ἀηδόνες, ἧισιν ὁ πάντων
ἁρπακτὴς Ἀίδης οὐκ ἐπὶ χεῖρα βαλεῖ.

Sukat laulavat

2010-08-31T20:10:00.001+03:00

Pari runoa on tullut tänne kirjoitettua viime aikoina, omaa ja käännöstä. Noh, jos minusta on joku saanut jollakin tapaa sofistikoituneen mielikuvan, niin tämä kirjoitus kyllä murtaa sen kuvan säpäleiksi. Minua näet huvitti -- pistetään univelan piikkiin -- suunnattomasti löytämäni video, jossa sukat laulavat Bohemian Rhapsodyn skottiaksentilla. Hohhoijaa.

Vihastus

2010-08-24T12:34:00.002+03:00

Junassa kirjoitettu lyhyt runonen lapsen herättämästä vihantunteesta.

Vihastus

Sinä et ymmärrä,
Minä en ymmärrä.
Sen me ymmärrämme.

Sinä olet lapsi,
Minä olen aikuinen.
Niin ainakin luulisi.

Lammella

2010-08-22T10:37:00.007+03:00

Pari viikko taaksepäin olin toverini kanssa pyörällä liikenteessä. Matkamme määrä oli Pirttimäen ulkoilumajan tienoot Bodom-järven lähettyvillä. Minä pyöräilin vanhalla pyöränrottelolla, jossa kyllä on kolme vaihdetta, mutta ne eivät toimi. Katu-uskottavuutta pyörässä on vaikka muille jakaa, eikä tuollaisen puhkiruostuneen pyörän kanssa ole huolta omaisuudesta; jos joku sen ilkeää varastaa, tarpeeseen kyllä menee.

Matkan varrella -- ylämäkien lisäksi tietysti -- suurta hupia oli maailmanmenosta purpattaminen kovaan ääneen. Vihdintien ja Kehä III:n vieressä pyöräillessä urputtaminen kävi kovasti äänijänteille, koska liikenteen pauhussa piti korottaa volyymiä sangen paljon. Syntyi sarja kuolemattomia keskusteluja, jotka lienevät kuolleen siinä mielessä, että taltioitua niitä ei sanatarkasti tullut. Jäi kuitenkin sellainen tunne, että eteviä oli puhuttu.

Bodomintien ylämäet kävivät voimille minulla, kun pyöräkkeellä piti runtata puoli pyöränmittaa kerrallaan mäkeä ylöspäin. Pahimissa mäissä oli pakko nöyrtyä taluttamaan. Siinä sitten hattu kädessä, katse maahan luotuna talutin pyörää musta pilvi pääni päällä. Mieltä onneksi piristi golf-kenttä:

Ensin toki ruodittiin golf-kenttien typeryyttä, elintasomasturbaation kukkaa, kaikkea sitä luonnonvarojen ja maa-alan tuhlausta, epäliikunnallisuutta jne. Sitten hetken mielijohteesta ajaessamme alamäessä lujaa oli aivan pakko huudella ruokottomuuksia turpeille elintasorunkkareille, jotka olivat tulleet kaunista kesäpäivää viettämään puhkimyrkytetylle ruohokentälle, jolla sanan "biodiversiteetti" lausuminen tuntuisi lähinnä loukkaukselta Gaiaa kohtaan. Ruokottomuuksien huutelusta nuori, vihainen mies sai kunnon adrenaliinipuuskan ja sitä seuranneen hyvänolontunteen. Palasia minun "vihan ja katkeruuden esseistäni".

Jätimme pyörämme ulkoilumajalle ja lähdimme patikoimaan. Siinä vaihdoimme sinisiä ajatuksia luonnosta ja sen kauneudesta, kunnes keskustelu siirtyi toki ihmiskunnan luonnottomuuteen ja sen seurauksiin. Viha ja harmonia kiehuivat ja kypsyivät aarniometsän kätköissä meissä vuorotellen.

Leiriydyimme kauniin lammen rannalle, jonka vedestä teimme askeettista vihanneskeittoa. Pitkän matkan jälkeen se maistui hyvälle. Kuvankaunis lampi oli kuitenkin roskattu, keskellä luonnonsuojelualuetta (!). Rannalla oli nuotion jäänteet, vaikkei koko alueella saisi tehdä avotulta kuin niille osoitetuissa paikoissa. Löytyi perinteisiä roskia aina pullonkorkeista teltannaruihin ja -tappeihin. Ja mikä oudointa, ongimme lammesta Jurassic Park -pussilakanan. Auta armias, ihminen, kuinka oletkaan törkyinen!

Aamutähti - πρωϊνό άστρο

2010-08-21T13:36:00.004+03:00

Julkaisen suomeksi kääntämäni version yhdeksän kertaa kirjallisuuden Nobel-ehdokkaana olleen Jannis Ritsosin runosta Πρωϊνό άστρο. Ritsos kirjoitti runon tyttärelleen, joka runon syntyaikoina oli vasta pieni vauva.

Toivottavasti pidätte käännöksestä, palautetta ottaisin mielelläni vastaan.

Aamutähti

Tyttöseni,
tahdon tuoda sinulle
liljojen hohteen
hehkumaan uneesi.

Nuku, tyttö pieni.
Sillä matka on pitkä.
Sinun täytyy kasvaa.

Sillä pitkä
pitkä
pitkä on tie.

Lapseni nukahti
ja minä laulan...

On vaikeaa, tyttö pieni,
aluksi.

Mitä sanoisit, et oikein tiedä.
Aluksi on vaikeaa.

Miksi ei ole niin, tyttö pieni,
että oppisit vain
sen mitä olet,
sen miksi olet tullut.

Tullaksesi
siksi, mitä vaatii
maailman onnellisuus,
jotta loisit, tyttö pieni,
maailman onnen.

Mikään toinen ilo ei ole suurempi
kuin ilo, jota sinä tuot.

Muista se, tyttö pieni.

Akhilleen hevoset

2010-03-18T10:08:00.007+02:00

Ainejärjestöni Symposionin julkaiseman Rostran uusimmassa numerossa 1/2010 on julkaistu jouluna tekemäni käännös Konstantinos Kavafiksen runosta Akhilleen hevoset.

Kavafis(1863-1933) on yksi tunnetuimmista ja käännetyimmistä nykykreikkalaisista runoilijoista. Aleksandrialainen runoilija käytti pseudo-historiallisia aiheita runoissaan, tuoden esille omia ajatuksiaan hyödyntäen antiikin ja myöhäisantiikin henkilöiden edesottamuksia, historiallisia tapahtumia ja mytologiaakin. Hänen runonsa vaikuttavat esimerkiksi arvostamani Eino Leinon Mesikämmenen tavoin näennäisen vaatimattomilta ja viattomilta, mutta hieman tarkemmin paneutumalla aukeavatkin korkeammat sfäärit.

Niitä varten, jotka eivät saa lehteä käsiinsä, julkaisen käännöksen tässä:

Akhilleen hevoset

Kun ne näkivät kuolleena Patrokloon,
joka urhea, väkevä ja nuori oli ollut niin,
vaipuivat hevoset Akhilleen kyyneliin:
niiden kuolematon luonto leimahti roihuten,
kun ne näkivät kuoleman tekosen.
Ne pudistivat päitään ja tuuheita harjaksiaan hulmuttivat ,
tömistelivät maata kavioin, ja surivat
Patroklosta, jonka aistivat elottomaksi, menehtyneeksi,
enää vain inhaksi lihaksi – hänen henkensä sammuneeksi –
avuttomaksi, että tämä hengetön on,
kutsuttu suureen Tyhjyyteen tieltä elon.

Zeus näki kuolemattomien hevosten
kyyneleet ja katui. ”Peleun1 häitä kun juhlittiin”,
hän sanoi, ”ei olisi pitänyt päättää kiireessä niin:
parempi, etten olisi teitä antanut pois
hevosparkani! Mitä etsiä sieltä vois,
alhosta ihmiskunnan, missä olette kohtalon leikkikaluja vain...
Teitä, joille ei ole kuolemaa, ei vanhuutta lain,
onnettomuudet hallitsevat. Sielunne saattavat
piinaan ihmiset...” – Kuitenkin vuotavat
vuoksi kuoleman onnettomuuden ikuisen
kyyneleet kahden eläimen ylhäisen...

Köyhän miehen buddhalaisuutta

2010-03-12T11:26:00.003+02:00

"En enää aja virvatulta", näin kirjoitti suuri runoilija E. Leino yhdessä tunnetuimmista runoistaan Nocturne.

Kirjastossa kerran lueskelin köyhän miehen buddhan, Leo Buscaglian kirjaa, jossa hän esitti Buddhan esittämän ajatuksen siitä, kuinka voi olla onnellinen, kun ei halua mitään.

Historioitsija Tacitus kirjoittaa -- muistaakseni -- Germania-teoksessaan pohjoisen kansasta. He asuivat yksinkertaisesti, roomalaisesta näkökulmasta sangen barbaarisesti metsän keskellä. Elämänmenolla oli omat leppoisat uomansa. Tacitus kuvaili em. kaltaista ajatustaan kutakuinkin siten, että "kaukana ihmisistä ja kaukana jumalista he ovat saavuttaneet sen, mitä voi vain toivoa: he eivät tahdo mitään".

Miten me kaikki oppisimme elämään hetkessä, näissä ohivilahtavissa välähdyksissä? Onko onnellinen se, joka koko vuoden tekee vuorotta töitä päästäkseen sikailemaan lomalle kuukaudeksi, vaiko se, joka koko tuonkin ajan on "ajamatta virvatulta", aistii jokaisen vivahduksen talven lumihiutaleiden tanssissa, lintusten kevätlauluissa luonnon alkaessa virkistellä itseään hereille talviunilta? Mikä sisintämme jäytää, kun niin kovasti sitkuttelemme?

Itse huomaan usein odottavani jotakin vähän liikaakin, niin paljon, että nykyinen hetki on yhtä huokailua ja kellon katselua: sitten KUN pääsen sinne ja sinne, JOS/KUN olen tehnyt sitä ja tätä. Ja mitä minä muka hyödyn siitä, että odottamalla odotan -- en mitään! Päinvastoin sekin hetki muuttuu sangen kitkattomasti stressaavaksi ja synkäksi. Koko tuon ajan olisin voinut katsella rauhassa, mitä mahdollisuuksia minulla on tässä, tarkkailla ja mietiskellä, antaa intuition viedä tai tarttua vaikkapa velvollisuuteenkin.

Kehotanpa siis itse kutakin pohtimaan, mitä voisin tehdä juuri näillä viisarilukemilla sen eteen, ettei jurnuttelisi katsellen kalenteria kulmat kurtussa ja pinna kireällä.

Kahvihammasta kolottaa -- taas!

2010-03-08T09:27:00.003+02:00

Sitten viime kirjoitukseni, joka koski oikeaa mustaa kultaa, kahvia, tilanne ei ole juurikaan muuttunut. Ei ainakaan parempaan suuntaan, olen näet väsymyksen vain kertyessä lisännyt kahviannosten määrää ja vahvuutta. Neljä kuppia käynnistää päivän rattoisasti tätä nykyä.

Kofeiiniaddiktio ei myöskään ole tietenkään helpottanut, vaan päivittäisen annoksen puuttuessa harhailen kaupungin kaduilla kuin mikäkin paatunut narkomaani: hupparin huppu syvällä silmillä, koska addiktin silmäni eivät kestä niin kovin kirkasta päivänvaloa, kasvoni kalpeina ja posket kuopalla.

Tuollaisella harhailuretkellä, kun kahvi on kotoa loppunut, käveleskentelen päämäärättömästi sinne, missä kahvi tuoksuu minusta eniten. Liikun viemäreissä, julkisissa liikennevälineissä, nuuhkin käytettyjä kahvinsuodattimia kunnon ihmisten roskalaatikoista ja komposteista. Joskus pistän huulen alle pienen palan kahvinpurua auttamaan jaksamaan seuraavalle kohteelle.

Koukuttumisen kaikkivopaisuudesta kertoo hyvin myös se, että muuan aamu minun teki niin kovasti mieli kahvia, että katsellesssani pientä 9kk ikäistä tytärtämme, hän tuoksui minusta kahville! Niin, kahvi voi olla hyvin, hyvin paha asia. Mutta minkäs teen, kun nukuttua vauvan kanssa ei saa, ja pään pitäisi opiskellessa toimia. Paha yhdistelmä, ja ei sillä, että kahvi enää tässä vaiheessa juurikaan piristäisi. Asiaa lienee syytä pohtia.

Writestyle

2010-03-05T11:43:00.000+02:00

Lifestyle, siitä kertovia lehtiä, Internet-sivuja ja lehtiä on vaikka muille jakaa. On tärkeää tietää, miten kuluttaa "oikein"; tietää mitä ostaa, mitä pukee päälleen, missä käy lomalla jne. Mutta miettiikö kukaan, millä kirjoittaa muistiinpanonsa, kirjeensä ja kauppalistansa? Harvapa minun tietääkseni. Ja kun kerran elämme sellaisessa yltäkylläisyydessä ja turhamaisuudessa, että meillä on varaa sekä aikaa pohtia tällaisia seikkoja, esitän oman näkemykseni tästä.

"Writestyle"-termi juolahti mieleeni taannoin em. kaltaisia pohtiessani, ja mikäli ilmaisua ei kukaan ole aikaisemmin keksinyt käyttää, lanseeraan sen täten käyttöön: ja "RÄKS" -- shampanjapullo poksahtaa sanastolaivan kylkeen! Tästä lähtien jokaisen itseään kunnioittavan kynäniekan, tai vain satunnaisenkin muistiinpanojen tekijän, on syytä tietää, millä välineillä kirjoittaa. EI ole aivan sama, sutaiseeko muistiinpanot ruutuvihkoon tylsällä lyijykynällä (ja ties minkä merkkisellä). Jos ei tästä seikasta välitä, samantien voi olla välittämättä siitä, mitä leipää syö, mitä kirjoja lukee, mitä ajattelee. Siinäpä vasta sivistysihminen!

Mitään kiveenkirjoitettuja neuvoja ei toki voi kenellekään antaa, sillä oikean writestylen omaksuminen on samojen lainalaisuuksien alainen kuin muukin elämäntyyli: sen on korostettava yksilön persoonallisuutta. Tylsä halpislyijykynä kertoo samaa kuin 1990-luvun alussa suositut raitaverkkarit tai sen ajan neonväreillä kirkuva tuulipuku. Valitkaa siis tarkoin muistikirjasenne ja kynäsenne.

Koulutuksessa kaunokirjoitus on lähes tyystin syrjäytetty tänä digitaalisten rääppäimien aikakautena. Kuulemma nykyisin koulussa opetettava kirjoitus muistuttaa jotain käsialan (joka jo minun kouluaikoinani oli "kaunon" sijasta pikemminkin "rumoa") ja tekstausten välistä olevaa kyhäelmää. Poissa ovat vanhanajan kirjoituksen kauneus, ja hienostuneisuus.

Olen itse omaksunut vanhoista kirjeistä ym. näyteteksteistä vanhan ajan kirjoitustyyliä, enkä voi sanoa kuin, että se on tuonut paljon kauneutta kirjoitukseeni. Motivoidun jopa helpommin kirjoittelemaan muistikirjaani esimerkiksi bussimatkoilla, koska vaikkei korkealentoisia, sfääreihin yltäviä ajatuksia syntyisikään, on silkkaa vilpitöntä iloa katsella kauniiden kirjainten muodostumista paperille, kirjoittipa sitten asiaa tahi puuta heinää. Elvyttäkäämme kauneus, jolle ei ole enää sijaa nykymaailmassa, tuo rahan vallan alle nitistetty sieluja herättelevä luonnonvara, muistakaamme kreikkalaiset!

Sisäinen rap-taiteilija

2010-03-01T15:35:00.007+02:00

Sisäinen rap-taiteilijani heräsi tänään Kannelmäessä odottaessani bussia räntäsateessa nuhaisena ja tukkoisena. Pintaan pulpahti mölyävää naapuriamme kohtaan tuntemani kauna, kauna, joka on kasvanut kasvamistaan monina unettomina öinä, jotka ovat aiheutuneet yläkerran öykkäreiden pauhusta, juoppoudesta ja haureudesta. Tässäpä tämä:

Naapuri helvetistä

Yläkerran naapuri on tosi iso mulkku,
luulee olevansa koko talon kunkku.
Saa kyllä pataa,
jos vittu jatkaa samaa rataa.

KERTOSÄE:
Naapurini on helvetistä,
kuin ihmiskunnan likaviemäristä.
Käyttäytyy kuin mikäkin densa,
jolle meno lopu,
niin haisee bensa!

Nyt multa riimiä pukkaa,
ja kyllä tämän naapuruston
vielä kuntoon rukkaan.
Ei tää biisi vielä loppunutkaan,
kun sanon: oikeasti
tahdon kaikille vaan rauhaa,
mutt' yritä siinä, kun
naapurin stereot
vittu sen kun pauhaa.

Naapurini...

Muistelmat

2010-01-12T11:51:00.007+02:00

Julkaisen raakaversion juuri valmistuneesta Jannis Makrijanniksen "Muistelmien(Απομνημονεύματα)" esipuheesta. Merkillinen mies tämä Makrijannis:

Makrijannis((1797–1864)) oli kreikkalainen kauppias, sotilas, poliitikko ja kirjailija. Hän oli oppimaton, mutta hänellä oli suuri halu -- tai pakkomielle -- tuoda Kreikan itsenäisyystaistossa kokemansa asiat julki, joten hän opetteli itse lukemaan ja kirjoittamaan sen verran, että saattoi taltioida kokemansa. Syntyi "Muistelmat", nykykreikan kirjallisuudelle merkittävä teos. Seferis, kirjallisuuden Nobelin ehdokkaanakin tunnettu runoilija, kutsui Makrijannista yhdeksi modernin kreikkalaisen proosan suurimmista mestareista. Alla teoksen esipuhe luettavaksenne, olkaapa hyvät.

Jannis Makrijannis: Muistelmat

Esipuhe

RAKKAAT LUKIJAT!

Koska olen ottanut tehtäväkseni rasittaa teitä tällä heikkoudellani, oppimattomuudella (jos tämä, mitä merkitsen muistiin, koskaan tulee päivänvaloon, selitän milloin minulla syntyi pakkomielle tähän ideaan – 26. helmikuuta 1829 alkaen Argoksella – seurattuani isänmaan taisteluja ja muita tapahtumia), sanon teille, jollette lue kaikkea, ei teillä kenelläkään ole oikeutta muodostaa mielipidettä asioista niin hyvässä kuin pahassakaan. Koska olen oppimaton ja en kykene pitämään kirjoittamaani järjestyksessä, ja...1 silloin valaistuu lukijakin.

Alan tähän työhön kirjatakseni koettelemuksia isänmaatamme ja uskoamme vastaan, jotka ovat mielettömyytemme, itsekkyytemme, virkamiehiemme, poliitikkojemme ja meidän, sotilaiden aiheuttamia, ja koska olen vihoissani tästä kaikesta, sillä olemme vahingoittaneet suuresti isänmaatamme ja niin monet viattomat ovat kuolleet ja kuolevat. Taltioin kaikkien tähän päivään mennessä tekemät virheet. Emme ole vielä uhrautuneet hyveen ja isänmaallisuuden puolesta, ja olemme tässä kurjassa jamassa sekä vaarassa tuhoutua.

Kirjoitan syistä ja olosuhteista, joissa me kaikki olemme saattaneet maatamme turmioon. Myös minulla on osani tässä maassa ja yhteiskunnassa, ja kirjoitan suunnattomalla tuohtumuksella syyllisiä vastaan, en siksi, että minulla olisi jotakin erityistä kaunaa heitä vastaan, vaan koska paloni isänmaata kohtaan saa minut vihastumaan. Siitä syystä en ole kyennyt kirjoittamaan yhtään lempeämmin. Olen piilotellut tätä käsikirjoitusta olosuhteissa, joissa olen ollut syytettynä useita kertoja. Nyt julkistettuani sen ja luettuani kaiken, mitä olen kirjoittanut huhtikuuhun 1850 mennessä, huomasin, etten ole suosinut ketään.

Tämän huomasin siis ensimmäisenä, ja toiseksi, että monessa osin olen palannut uudestaan samaan asiaan (olen näet oppimaton, huonomuistinen ja en osaa järjestää kirjoittamaani). Kolmanneksi huomasin sen, mitä taltioin Colettin ministeriöstä, joka teki niin suuria vääryyksiä isänmaataan, uskoaan ja tovereitaan sekä kaikkia kunnollisia ihmisiä kohtaan; hän vuodatti maanmiestensä verta epäoikeudenmukaisesti; aiheutti kärsimystä onnettomalle isänmaalleen. Nyt hänen kuoltuaankin hänen oppipoikansa ja toverinsa, jotka meitä hallitsevat, jatkavat tätä, ja hänen kelvottomat parlamenttinsa ja sensorttiset, jotka eivät ole jättäneet kolikkoakaan kassaan, ovat saattaneet koko valtion onnettomuuteen ja sekaannukseen. Suuri retaleiden joukkio on eristänyt meidät maailmalta kolmatta kuukautta, kaapannut kaikki laivamme ja tuhonnut kaupankäyntimme. He ovat polkeneet lippuamme, ja saarten ihmiset kuolevat nälkään, laivansa menettäneinä hamuilevat katuja ja vuodattavat tummia kyyneleitä.

Kaikki nämä kauheudet ovat Colettin ja hänen kumppaniensa tekosia, noiden samaisten kumppanien, jotka jättivät vallan hänelle, jotta tulisimme hallituiksi hänen tavallaan yhdessä hänen sellaisten tovereidensa kanssa. Tästä kärsimme ja Luoja tietää, mitä olemme vielä kärsivä. Kaikki tämä tapahtui siitä syystä, että Colettilla oli salattu motiivi ja intressi kumota Syyskuun Kolmannen perustuslaki – tämä perustuslaki sisältää säädöksiä uskonnosta ja muita isänmaan pelastuskeinoja . Meillä on tämä paperilla, ja sen sijaan, että se hyödyttäisi meitä, se vie meidät perikatoon. Kaikki muut, joista kirjoitan heti alusta alkaen, ovat pyhimyksiä Colettiin ja hänen nykyisiin kumppaneihinsa verrattuna, vaikka alkuperäiset virheet saivatkin aikaan nämä myöhemmät.

Tämän kaiken vuoksi kirjoitan tätä. Ihmisenä olen kuolevainen, ja joko lapseni tai joku muu kopioi kirjoittamani tuodakseen sen julki ja julkistaakseen ensin ne ihmiset, joita vastaan tuohtuneena kirjoitan, ja sitten heidän kaikki tekonsa ja nimensä lempeästi, ei loukkauksin. Siten tämä voi hyödyttää tulevia sukupolvia, opettaa heitä uhrautumaan suureellisemmin isänmaan ja uskon puolesta, elämään ihmisinä tässä maassa ja harjoittamaan tätä uskontoa. Kansa ei voi olla olemassa ilman hyveitä, uskoa ja ponnistuksia isänmaan puolesta. Varokoot he myös itsekkyyttä. Jos he kompuroivat, he vajoavat syvään kuiluun, jossa he kärsivät kuten me olemme kärsineet: joka päivä vajoamme lähemmäs kuilua. Siispä kun tämä käsikirjoitus julkistetaan, arvoisat lukijat, lukekaa kaikki, alku ja loppu. Silloin voitte langettaa tuomionne, hyvässä ja pahassa.

1 lukukelvoton kohta käsikirjoituksessa

Synnytyskertomus

2010-01-07T11:27:00.006+02:00

Julkaisen vaimoni kirjoittaman synnytyskertomuksen, joka kertoo itse synnytyksen ja vähän taustojakin siihen liittyen.

Synnytystarinani

Tarina alkaa helteisestä toukokuun viimeisestä viikonlopusta vuonna 2009. Lauantaina 30.5., kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa käymme S:n kanssa Seurasaaressa, jonka kalliolle istuudumme nauttimaan auringosta, maisemista ja lämpimänä hohkaavasta kalliosta. Siinä eväitä syödessämme kohtaamme muutamia muurahaisiakin ja hikoilemme kovin. Sunnuntaina käymme pyöräilemässä ja piknikillä luonnonhelmassa ja kaikenmaailman ötököiden keskellä. Illalla ihoni kutiaa käsivarsista, vatsasta, takapuolesta, sääristä. Päättelen sen johtuvan auringosta, hikoilemisesta ja muurahaisten sekä hyttysten puremista.

Seuraavan viikon mittaan kutina sen kuin pahenee, vaikka kuinka yritän voidella ihoa ja olla raapimatta. Muistelen hämärästi lukeneeni, että ihon kutina voi olla merkki jostain raskauskomplikaatiosta. Etsin tietoa netistä, mutta oireet eivät täysin täsmää. Päätän kuitenkin kysyä asiasta neuvolassa torstaina. Terveydenhoitaja kertoo, että kutina voi tosiaan olla merkki hepatogestaasista, raskaushepatoosista, mutta hänen mielestään kutina keskittyy yleensä päänahkaan, kämmeniin ja jalkapohjiin, joita minulla ei kutittanut, mutta koko muuta kehoa kyllä. Koska pidän itse oireitani silti merkkinä jostain, antaa hän lähetteen verikokeisiin, ihan varmuuden vuoksi. Perjantaina 5.6. olimme suunnitelleet S:n kanssa romanttista päivää kaupungilla; heräämme aamulla aikaisin ja käymme matkalla terveyskeskuksen laboratoriossa, jossa nuori laborantti on tuohtunut siitä, etten ole ollut 12 tuntia juomatta vettä, kuten pitäisi. Onneksi hän kuitenkin suostuu ottamaan verinäytteen. Lähdemme keskustaan kahvilaan ja kauppoihin.

Iltapäivällä soitan neuvolaan ja kysyn verikokeen tuloksia: munuaisarvot ovat aivan normaalit, maksaarvojen tulos ei ole vielä valmis. Vähän ajan päästä neuvolan terveydenhoitaja soittaa kännykkääni, kun olemme asematunnelin S-marketissa ja kertoo, että maksa-arvoni olivat aivan tähtitieteellisen korkeat, ja meidän pitäisi heti lähteä synnytyssairaalaan, jossa mietittäisiin, pitääkö synnytys käynnistää. Tieto säikäyttää hetkeksi, mutta sitten toimin kylmän rauhallisesti, ostamme evästyyppistä ruokaa mukaan ja lähdemme ensimmäisellä bussilla klo 14 aikaan Kätilöopistolle, jossa odottelemme pienen hetken, kunnes minut laitetaan selälleni sairaalasängylle ja otetaan käyrää. Mitään ei kerrota tässä vaiheessa. Myöhemmin mieslääkäri ottaa meidät vastaan ja tekee sisätutkimuksen sekä katsoo ultraäänellä sikiön tilannetta. Hän tekee kokoarvion sikiöstä (2,9 kg) ja toteaa, että kohdunsuu on yhdelle sormelle auki. Ihmettelen kovasti, miksei hän sanonut senttimetrimittaa. Lääkäri vaikuttaa kovin nuorelta ja otteet kokemattomilta, kun hänen tärisevät sormensa tunnustelevat kohdunsuuta. Minusta otetaan verikokeita ja istutetaan odotustilaan. Lapsi sisälläni tuntuu möyrivän koko ajan kovemmin. Aamusta asti tuntuneet muljahdukset alkavat tuntua jo hieman kipeiltä, mietin voisivatko ne olla harjoitussupistuksia.

Minut otetaan naisten vuodeosastolle, jään siis yön yli sairaalaan. En ollut vielä edes pakannut sairaalakassiani, koska olin ajatellut, että synnytys menee yli lasketun ajan. Siinä sairaalasängyllä pötkötellessäni, kun kone piirtää käyrää, tuntuu taas niitä outoja tuntemuksia. Hoitaja tutkii välillä käyrää ja kysyy onko supistuksia. Vastaan, että ei kai, johon hän toteaa, että piirturi taitaa olla aika herkkä, kun vatsanpeitteeni ovat niin ohuet, että varmaan siksi näkyy jälkiä supistuksista. Illalla naislääkäri tekee taas sisätutkimuksen ja venyttää kipeästi kohdunsuuta, minkä hän sanoo mahdollisesti jouduttavan supistuksia, joita hänen mukaansa käyrällä näkyy. Minulle annetaan esite synnytyksen käynnistämisestä ja hoitaja koettaa etsiä minulle vegaanista illallisannosta. Olen ihmeen rauhallinen, vaikka edessä saattaisi siis olla synnytyksen käynnistäminen keinotekoisesti, minkä olen lukenut olevan kovin kivulias tapa synnyttää ja olisihan se toki kovin luonnotontakin.

Sairaalassa on oikeastaan aika kivaa olla ensimmäistä kertaa elämässään. Ruoka tulee valmiina ja kelloa soittamalla saa apua, jos tulee hätä. Tällainen palvelu olisi mukavaa kotonakin. Lopulta alan myöntää itselleni, että kai nämä oudot tuntemukset sitten ovat jonkin sortin harjoitussupistuksia; hoitaja tuo kuumavesityynyn(?), jota painan alavatsaani. S joutuu illalla lähteä pois sairaalasta, mietimme yhdessä aikaisemmin kirjoittamani muistilistan mukaan, mitä hän pakkaisi sairaalakassiini, jonka toisi heti aamulla. Minulla ei ole mitään muuta mukana kuin kännykkä ja lompakko. Mietin, millä saan vedenkestävän ripsivärini pois yötä varten. Otan keittiöstä hieman sinistä Keijua purkkiin, sillä se lähti hyvin kuumassa suihkussa.

Olen yötä kolmen hengen huoneessa, ikkunan puoleisella paikalla. Illalla viereeni tulee nuori nainen, joka ei omien sanojensa mukaan ole tuntenut vauvansa liikkeitä viiteen päivään. Hän pitää jatkuvasti silmillään aurinkolaseja ja kysyy hoitajalta, mihin voi mennä tupakoimaan. Päätän olla ottamatta häneen mitään kontaktia, mutta hän haluaa jutella minun kanssani. Ihmettelen mielessäni, miksei hän tuollaisessa tilanteessa voi lopettaa tupakointia, joka saattaa olla syynä sikiön vähäiselle liikehdinnälle. Hän taas kysyy minulta, kun istun sairaalan yöpuku päälläni ikkunalaudalla, “miksi sä joudut olemaan täällä?” ja kun kuulee syyn: “missä sun maha on?”. Kerrassaan miellyttävä tyyppi. Myöhemmin hän tarjoaa ystävällisesti mm. uusimmasta Seiskasta koostuvaa lukemistoaan käyttööni. Kieltäytydyn ystävällisesti ja jatkan Imetysuutisia-lehden lukemista.

Sitä mukaa kun yötaivas tummuu, voimistuvat supistukseni ja muuttuvat nopeasti todella kivuliaiksi. Kuumavesipullo ei enää oikein riitä unohtamaan tätä kipua, joka repii sisuskalujani niin, etten voi maata paikallani missään asennossa. Soitan kelloa ja kerron, että kivuliaan supistukset ovat alkaneet klo 23.30. Kysyn, pitäisikö soittaa miehelle, hoitajan mielestä kannattaisi ensin ottaa käyrää. Minun täytyy nousta ylös, mutten oikein pysty kävelemään, sillä supistusten väli on alle minuutin ja itse supistus tuntuu kestävän paljon kauemmin. Eikös supistusten välin pitänyt aluksi olla vartin tai jopa enemmän, mietin ja yritän kävellä toiseen huoneeseen, jossa hoitaja laittaa minut selälleni ja taas sen oudon vyön vatsani ympärille käyrää piirtämään. Seuraan koneesta supistuksia numeroina ja käännyn kyljelleni kippuraan. Joka kerran, kun supistus iskee, koetan hengittää rauhallisesti, rentouttaa koko kehoni ja etenkin alaleukani, antaa matalan äänen hyristä sisältäni ja purkaa kipua pois, kuten olen lukenut, että kannattaisi tehdä, Tämä ei kuitenkaan onnistu kuin ehkä kymmenen minuutin ajan; sen jälkeen supistuskipu vetää minut niin tuskaisaan jännitykseen, että pystyn vain pohtimaan, selviänkö tästä hengissä.

Hoitaja palaa ja vapauttaa minut mittalaitteesta. Synnytys on nyt käynnistynyt itsestään, olihan supistuksia ollut jo aamusta asti, en vain ollut tulkinnut niitä outoja tuntemuksia oikein. Soitan S:lle ja hän lupaa tulla heti. Hoitaja kysyy, haluanko peräruiskeen. Otan sen ilolla vastaan, sillä olen lukenut kertomuksia siitä, miten naiset ovat pungertaneet ulos paljon ulostetta ennen kuin lapsen takaraivosta on nähty vilaustakaan. Käyn vessassa ruiskeen kanssa, mutta homma ehtii keskeytyä monta kertaa supistusten iskiessä lähes tauotta. Lopulta täytyy kävellä synnytysosastolle toiselle puolelle kerrosta. Haikaranpesässä synnyttämiselle olin saanut heittää hyvästit jo siinä vaiheessa, kun sain tietää poikkeavasta maksa-arvostani, sillä sinne hyväksytään vain täysin normaalisti etenevät synnytykset. Joudun keskeyttämään kävelyn todella monta kertaa lyhyen matkan aikana, kun supistus iskee ja täytyy vain keskittyä hengittämään, ettei tukehtuisi kivusta.

Kun lopulta pääsemme synnytyssaliin, olen jo aika poikki, enhän ehtinyt nukkua yhtään ennen kuin synnytys lähti käyntiin. En pysty kävellä ympäriinsä, tanssia tai huojua, kuten ohjeiden mukaan pitäisi. Minusta tuntuu vain siltä, että kuolen kipuun. Nojailen sängyllä etupäin säkkituoliin ja huudan tuskasta aina, kun supistus tulee. Supistukset tuntuvat alavatsassa, ne ovat kuin kuukautiskipu potenssiin sata. Lopulta kätilö esittäytyy ja lukee Haikaranpesää varten kirjoittamani synnytystoivepaperin. Hän toteaa, että tavallisella osastolla voidaan tehdä kaikki asiat samalla tavalla kuin Haikaranpesässäkin. Ikävä kyllä minun täytyy olla kiinni siinä hiton mittauslaitteessa enkä voi vaihdella olinpaikkaani sen vuoksi kovin joustavasti. Ammettakaan ei huoneessa ole.

S sapuu pian paikalle, ja taitaa hieman kauhistua tuskiani. Oman rakkaan läsnäolo helpottaa hieman tuskaani henkisellä tasolla, fyysiseen puoleen sillä ei oikeastaan ole vaikutusta, sillä en pysty ottamaan vastaan kosketusta muutoin kuin kädestä pitämisen muodossa. Pyydän aquarakkuloita laitettavaksi alavatsaani. Laitamme yhden, sen laittaminen sattuu, odottelemme, miten se vaikuttaa. En huomaa yhtään mitään vaikutusta, joten emme laita enempää. Kätilö arvelee, että ilokaasusta voisi olla apua. Lopun ajan keskityn aina supistuksen tullessa hengittämään ilokaasua, joka vie kivulta pahimman terän pois, mutta ei todellakaan tuo autuutta. S koettaa auttaa minua löytämään hengittämisen rytmin ja pysymään rauhallisena. Mutta kun olo on yhtä supistusta, on aika vaikea pysyä rauhallisena. Huudan, vaikeroin, valitan ja varmaan itkenkin. Jossain vaiheessa S käy hakemassa minulle lasillisen mehua, jotta minulla riittäisi voimia ja osittain, että pääsisi itse hetkeksi pois tilanteesta kerätäkseen voimia.

Muistukuvani tästä avautumisvaiheesta ovat hataria, kivun alle peittyneitä. Muistan vain halunneeni jotain apua, tunsin, etten yksinkertaisesti jaksa työntää lasta ulos sisuksistani ilman jonkilaista apua. Jos ilokaasumaski ei ollut hyvin kasvoillani supistuksen aikana tai en aloittanut kaasun hönkäilyä tarpeeksi ajoissa, luulin välillä kuolevani. Mietin myös aina välillä, mitä haittaa ilokaasusta on lapselle. Toisaalta minulle vakuutettiin, että on tärkeää, että lapsi saa happea, ja koska ilokaasun hengittäminen motivoi minua hengittämään ylipäätään, oli siitä apua lapsellekin.

Tuskat olivat vain niin sanoinkuvaamattoman kamalat, että kätilö ehdotti epiduraalia, vaikka olin nimenomaisesti kieltänyt minkään lääkkeellisen kivunlievitysmenetelmän tarjoamista. Olin kuitenkin tyytyväinen siihen, että hän tarjosi tätä mahdollisuutta. Jonkin aikaa jahkailin ja mietin, että siitähän on sitten haittaa lapselle jne. Mutta myönnyin sitten, kun jälleen uusi supistus tuli ja vei olon kuoleman porteille. Kätilö antoi minulle armoa toteamalla useaan otteeseen, että kipuni ovat kovemmat kuin monilla muilla, enkä siksi välttämättä pärjää ilman kivunlievitystä. S varmisteli minulta, että haluanko varmasti epiduraalin, mikä olikin ystävällistä, jotten houreissani myöntyisi kaikkeen, mitä henkilökunta minulle ehdottaa. Anestesialääkäri kutsuttiin paikalle ja pian hän tulikin. Epiduraalin laitto pelotti minua todella paljon, pelkäsin, että lääkäri pistää selkäjänteeseen ja halvaudun vyötäröstä alaspäin enkä sitten todellakaan pysty synnyttämään lastani itse. Minut saatiin kuitenkin rauhoiteltua ja kätilöt pitivät minua paikallaan, kun piikkiä laitettiin.

Epiduraali ei alkanut vaikuttaa aivan heti, mutta hiljalleen, supistus supistukselta tunsin oloni selväjärkisemmäksi, yhä kauemmas helvetin tulista liikkuvaksi. Kaikki kivut eivät tosiaankaan poistuneet, tunsin kyllä yhäkin erittäin selkeästi jokaisen supistuksen ja jouduin ottamaan vielä ilokaasuakin, mutta nyt pystyin jollain tavalla sietämään kipua. Jostain syystä kalvot päätettiin puhkaista klo 00.58, mutta kätilön mukaan ne olivat puhkeamassa jo muutoinkin tuolloin. Lapsivesi oli vihreää eli lapsi oli kakannut veteen. Tämä rajoitti ponnistusasentoani, en voinutkaan ponnistaa jakkaralla tai muutoin pystyssä, kuten olin ajatellut ja toivonut vaan kätilöillä piti olla selvä näköyhteys syntyvään lapseen, jotta hän voisi heti avata tämän hengitystiet. Vihreää limaa tuntuu olevan kaikkialla. S tuo minulle kuumaan veteen kostuten pyyhkeen jalkojen väliin, välilihaa lämmittämään, jotta se ei repeytyisi. Pyyhe on vihreässä limassa vähän väliä.

Pian tulikin tunne, että pitäisi päästä ponnistamaan, tunne on yllättävän samanlainen, kuin suolentoimintaan liittyvä vastaava tunne, mutta tämä ponnistettava vain oli hieman isompi. Pakottava tunne vaati, että alkaisin työntää lasta alaspäin synnytyskanavassa. Kätilö tarkasti kohdunsuun tilanteen heti, kun saimme hänet paikalle ja totesi, että kohdunsuu on 10 cm auki ja voin aloittaa ponnistamisen, tuolloin kello oli 2.40. Tämä vaihe oli ihana: toki supistukset edelleen tuntuivat kivuliailta, ja kudosten venyminen äärimmilleen tietysti sattuu, mutta nyt vihdoin sain tehdä jotain itse: ponnistaa! Asennoksi valitsen ensin kyljellään olemisen, mutta huomaan kääntyväni selälleni puoli-istuvaan asentoon, sukistani kiinni pitäen. Kätilöt tukevat jalkojani yläasentoon ja kannustavat jokaista ponnistusta. Ponnistamista ei tosiaankaan tarvitse etukäteen harjoitella, se tulee ihan itsestään. Keho ohjaa voimaa oikeaan suuntaan, lapsen pää puristuu alaspäin synnytyskanavassa ja tunnen olevani osa sukupolvien loputonta ketjua, joka tuo uutta elämää maailmaan. Olen yhtä kaikkien nisäkkäiden kanssa. Kivuliainta ponnistusvaiheessa on se, kun kätilöt käsin koettavat venyttää paikkojani valmiiksi vauvan päätä varten. Muu tuntuu luonnolliselta. Vaikka olenkin puudutettuna, ei siltä tunnu ollenkaan, jalat ja kaikki toimivat aivan normaalisti.

Hiljalleen lapsen takaraivo tulee esiin möykkynä, jota vilkaisen jalkojeni välissä. Ihanaa nähdä jotain tuloksia! Lapsi etenee edes taas kanavassa, mutta lopulta pää on syntynyt, mitä en ole uskoa ennen kuin itse kurkkaan: kyllä, siellä jalkojeni välissä törröttää pienen pieni pää (ymp. 33 cm). Tunne on hassu ja pää näyttää todella pieneltä. Ponnistuksia jatketaan ja pian syntyy koko pieni tyyppi. Tätä en näe itse, mutta tyyppi on sininen, joten limat imaistaan hänen suustaan nopeasti pois ja pian kuuluukin sellainen rääkäisy, ettei jää ollenkaan epäselväksi, onko hän elossa. Vauva nostetaan syliini, koukussa oleviin reisiini nojaamaan, ja hän on ihana, niin suloinen pieni otus, limainen, lapsen kinainen ja verinen pieni rääpäle, johon rakastun heti ensisilmäyksellä. Haluan suojella häntä kaikelta ja olla hänelle hyvä. Tämä on elämäni ihanin hetki. Itkemme ja ihastelemme vauvaa S:n kanssa.

Sillä aikaa istukka irtoaa ja kaksi pientä repeämää ommellaan. Imetän vauvaa kyljelläni ja hän imee rintaani kauan. S kylvettää vauvan ja minä käyn suihkussa. Vauva kapaloidaan jossain vaiheessa lämpimästi ja me jäämme ihastelemaan nukkuvaa yhdeksän pisteen kääröä. Otan muutaman kuvan tulokkaasta, syömme välipalaa ja olemme täynnä energiaa, vaikka kello on noin viisi aamulla. Hyvän tovin kuluttua siirrymme Haikaranpesään lapsivuodeosastolle huoneeseen, jossa on edellispäivänä syntynyt vauva äitinsä kanssa. Emme saa perhehuonetta, koska sairaalassa on ruuhkaa. Tämä harmittaa meitä kovasti, mutta S lähtee kotiin nukkumaan ja me jäämme käärön kanssa sairaalaan. On vaikea nukkua, kun pieni ihme nukkuu vieressäni. Avaan kapalon vasta, kun vauva herää aamulla, ja sen jälkeen hän nukkuukin melkein koko sairaalassaoloaikamme vieressäni.

Vade retro!

2010-01-01T11:06:00.010+02:00

Lueskelin Vihreän langan numeroa 51-52, jossa oli vuoden päätteeksi artikkeli siitä, mihin kaikkeen vuonna 2009 meni usko. Minulle yksi nousi yli kaiken: maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila.

On yleistä tietoa, että joka päivä on joka hetki käynnissä maailmanhistorian suurin holokausti, eläintensurma, jollaisesta ei olisi osattu nähdä painajaistakaan vielä satakaan vuotta sitten. Kuitenkin lihantuottajat tekevät parhaansa tarjotakseen lihaasyöville kuluttajille puhtoisen ja onnellisen maatilaidyllin, jossa eläimet käyskentelevät tyytyväisinä näennäisen vapaina. Oikeutta eläimille -yhdistys on tuonut ensin vuonna 2007 tehotuotanto.net-sivustolla ja nyt sikatehtaat.fi-sivulla julki tehotuotannon arjen ja todellisuuden.

Ensinnäkin entinen sikafarmari Anttila on katsonut läpi sormiensa sikaloiden - ja muidenkin ruumiita syötäväksi tuottavien yksiköiden - kauheuksia. Jopa tuon oikeuden irvikuvan kirjoitetun lain mukaan tuollaiset laitokset olisivat tuomittavia, mikäli lakia oikeasti noudatettaisiin ja rikkomuksista rangaistaisiin. Jo vuonna 2007 Tehotuotanto-kohun jälkeen Anttila lupasi puuttua epäkohtiin, mutta mitään ei ole tapahtunut. Onpa vain syydetty lisää rahaa ruumisteollisuuden imagonkohotukseen.

Uhanalaisetkaan eläimet eivät herätä Anttilan myötätuntoa tahi oikeudentajua. Toisaalta on naiivia ajatella hänellä sellaisia olevankaan. Hän vastusti verkkokalastuksen täyskieltoa Saimaalla, mikä on tuhoisaa vain 260 yksilöön supistuneelle norppakannalle. Vainion laulun sanat saattavat käydä pian toteen: "kohta ei jäljellä ainuttakaan".

Tähän Saatanaan eivät auta kivilingot, sanat, hopearistit tahi valkosipuli. Hän on kylmässä ja moraalittomassa nykymaailmassa hyvin pärjäävän ihmisen perikuva: kylmän rationaalinen ja omia etujaan ajava häikäilemätön haahka. Mitäpä norpista, sukupuutosta ym. pienestä, kunhan verenhimoiset maajussit pysyvät tyytyväisinä.

Katso myös muuta eläinoikeusasiaa:
Tapainturmelus
Stiller ja aktivistit
Sikatehtaat
Ikea-kynä ja hanhia
Silmäni eivät enää aukea

Tapainturmelus

2009-12-16T12:00:00.013+02:00

Eikö olisi kutkuttava ajatus, että voisi yhden päivän ajan tehdä mitä lystää, piittaamatta seurauksista, välittämättä vähääkään närkästyneistä huudoista ja katseista? Vain kävellä eteenpäin mielenjuolahdusten johdattamana, mennä sinne, minne kukaan ei ole tohtinut aikaisemmin mennä. Mitä minä tekisin sellaisena päivänä, mitä tapoja rikkoisin?

Antti Nylén oli pari viikkoa sitten Eettisillä joulumarkkinoilla. Hän puhui "Vastustamattomasta lihasta" kertoen siitä, miten omaa perverssiä mielihyväänsä hakien "lihaani" sivuuttaa eettiset ja ekologiset seikat tyystin: ruumiiden popsiminen on "oikein", koska muutkin tekevät niin ja siitä saa niin paljon nautintoa. Nylén toi esille käsitteen toinen laki, jolla hän tarkoitti tapoja, ensimmäisen lain ollessa kirjoitetut lait. Kuten ensimmäisenkin lain, myös toisen lain rikkomuksesta rangaistaan: silloin on outo, julkimus, jonka täytyy perustella toimintaansa (tai toimimatta olemista). Toisen lain noudattaja vetoaa tapaan, eikä hänellä omasta mielestään ole todistustaakkaa.

Tapainturmeluleikissämme määritän toiseksi laiksi sen - kuten kuuluisi ilman muuta muutenkin! -, ettei lihaa saa syödä, eivätkä eläimet ole missään olosuhteissa sen enempää ruokaa kuin vaatettakaan. Kuljeskelen pitkin kaupungin katuja. Näen turkiksiin sonnustautuneen moukan, joka peittää ruhoaan toisen ruumiista leikellyistä palasista ja omaa kalmanlöyhyään Chanelin 5:llä. Sanoa töksäytän tuolle inhotukselle rumimmat ja inhottavimmat asiat, mitä aivoni ikinä kykenevätkään saamaan kasaan, ilmoitan vasten kasvoja kaiken patoutuneen inhon, kuvotuksen ja aggression, minkä turkisteollisuus on saanut minussa aikaan. Kävelen pois.

Näin voisin esimerkiksi tehdä. En oikeasti tekisi tapainturmeluksissain aivan mitä hyvänsä, koska KAIKELLA on väliä. Nihilismi on synti, herkkyys jokaiselle epäoikeudenmukaisuuden vivahteellekin hyve; niskakarvani nousevat niin lehmänmaitoa sisältävän kaakaon latkijoiden näkemisestä kuin kaupunkimaasturiaan tyhjäkäyttävän öykkärinkin. Anteeksi en heille anna, en ikinä. Jään katselemaan taivaalta tippuvia lumikiteitä, niiden kimmellystä kaupungin valojen alla. Jokainen niistä laskeutuu hitaasti, lumoten silmää ja niistä rauhoittuvaa mieltä. Naiivisti toivon kaikkien pysähtyvän näkemään tämän kauniin ja lopettavan kaiken tuhoamisensa, raiskaamisensa ja tappamisensa. "Ehkä vielä jonain päivänä".

Katso myös muuta eläinoikeusasiaa:
Stiller ja aktivistit
Sikatehtaat
Ikea-kynä ja hanhia
Silmäni eivät enää aukea

Sikatehtaat

2009-12-12T17:23:00.003+02:00

Oikeutta eläimille -yhdistys paljastaa jälleen totuuden suomalaisesta tehomaataloudesta. Viimeksi tuotiin julkisuuteen tehotuotanto.net -sivustolla järkyttävää materiaalia suomalaisten eläinten oloista maatiloilla. Tällä kertaa on vierailtu sikatiloilla - eikä mikään ole muuttunut kahden vuoden takaisesta.

Käykää katsomassa järkyttävät videot osoitteessa www.sikatehtaat.fi. Ihmiset varmasti - ja ainakin kaiken tämän materiaalin jälkeen - tietävät lihansyönnin olevan väärin, mutta silti hankkivat esimerkiksi joulumielensä sikojen kustannuksella. Nyt jos koskaan olisi aika muuttaa kulutustottumuksiaan, ottaa vastuu kuluttamisestaan ja lopettaa holokaustin tukeminen.

Keskutelua käytiin myös A-Talk -ohjelmassa.

Ylenkatse

2009-12-09T15:45:00.004+02:00

Kaikissa ihmisissä on jotakin hyvää ja kaunista, kuuluu usein väitettävän. Toisinaan sitä on vaikea uskoa. Useimmiten sitä ei voikaan uskoa, saati sitten edes hyväksyä. Yltiöhumanistit, demokratiauskovaiset yms. ajattelevat ihmisen olevan lajina jotenkin erikoinen ja muiden eliöiden yläpuolella - ja vieläpä, että tämä pätee täysin poikkeuksetta jokaiseen ihmisyksilöön. Puhutaan ihmisoikeuksista ja niiden loukkauksista.

Niin kauniilta kuin kyseiset oikeudet ja jokaisen yksilön ihmisarvo kuulostavatkin, tulee yllättävän usein eteen hetkiä, jolloin pohtii - ja vieläpä täysin vakavissaan -, onko itseisarvon oltava ehdoton ja vastineeton? Eikö tasa-arvo olekin täysin luonnoton ja absurdi tila, saavuttamaton ideaali? Aina on epätasa-arvo luovia tekijlöitä, vaikka luotaisiinkin teoreettisesti yhteiskunta, jossa kaikki ovat samalla linjalla: aina joku on komeampi, jollakulla on mukavampi puoliso, kiltimpi lapsi, parempi sävelkorva jne. Ja uskallan väittää, että jokainen, jos oikein kaivelee sielunsa syvimpiäkin mutia, löytää itsestään puolen, joka myöntää tämän kaiken olevan aivan totta. Niin, onhan se ja se idiootteja, epäihmisiä!

Ystäväni kertoi seuraavanlaisen tapauksen: joukkio ihmislajin yksilöitä käveli kohti Rautatientorin metroaseman rullaportaita. Samaan aikaan ystäväni oli tulossa kyseisiä liukuportaita ylöspäin, tarkkailemiemme subjektien suunnatessa alas. He seisoivat joukkiona äännellen ölinällä, joka muistutti etäisesti Maamme-laulun säveltä. Käsissään he pitelivät oluttölkkejä, Suomi-lippuja ja oluttölkkejä sisältäviä pahvipakkauksia. Yllään heillä oli kullakin ylisuuri jääkiekkopaita, Suomen maajoukkueen. Yhtään suomenkieliseksi tunnistettavaa sanaa ei mökästä saattanut erottaa. Samankaltainen väki huutelee rivouksia otteluissa, joissa ylisuuret hormonihirviöt taistelevat muovimöhkäleestä.

"Jokainen on laulun arvoinen", sanoo tunnettu kipale. Lauletaan siis jokaiselle jääkiekkoöykkärille, kansanmurhaajalle, turkistarhaajalle ja teurastajalle ylistyslaulu, ihmisoikeuksien julistus! Laulakoon, ken pystyy sen vilpittömästi tekemään.

Stiller ja aktivistit

2009-11-30T13:58:00.000+02:00

Mieleeni muistui eräänä sumuisena aamuna raitiovaunussa Image-lehdestä lukemani Stillerin kolumni. Siinä hän kirjoitti "rakkaille stuiduille", enkä sitä lukiessani voinut olla näkemättä häntä sieluni silmin puhumassa tuoreille ylioppilaille niin kovin isällisesti. Pähkinänkuoressa ideana kirjoituksessa taisi olla se, että ylioppilaaksi tultuaan luulee itsestään liikojakin, ja yliopistolle päästyään huomaakin olevansa älyltään täysin keskinkertainen, vaikka on aikaisemmin muuta luullutkin. Saman havainnon olen tehnyt minäkin aikoinani. Koulussa vielä olin aina parhaita oppilaita.

Mutta varsinaisesti tahdoin tällä kertaa osoittaa arvostukseni Stillerin journalismia kohtaan. Pidän kovasti hänen tyylistään puhua, tarkasti liioitellusta artikulaatiostaan ja sorisevista r-kirjaimistaan. Hän osuu usein asian ytimeen, on vaikuttava satiirissaan, koska hänen esityksensä jää - ainakin allekirjoittaneelle - vahvasti mieleen.

Muuan asia minua on jäänyt kovasti harmittamaan: ystäväni kertoi tv-ohjelmasta, jossa Stiller kävi silloisten eläinaktivistien leirissä, kun nämä olivat pystyttäneet telttansa osoittaakseen kesän aikana mieltään silloista Karttulan koe-eläinkasvattamoa vastaan - ja minä en nähnyt tuota ohjelmaa! Kasvattamo on sittemmin onneksi lopetettu. Stiller kertoo olevansa "pelottavien terroristien" keskuudessa. Hän kysyy heiltä, mitä he nyt aikovat. Yksi leiriläisistä vastaa, että varmaankin juuri nyt he keräävät sieniä. Pesäpalloakin pelattiin kuulemma.

Hän tuo hauskasti esille suomalaisen median tavan leimata eläinoikeusaktivistit väkivaltaisiksi, kommandopipo päässä hilluviksi terroristeiksi, joilla suurin piirtein pommitkin takataskussa, ja jotka ennen kaikkea ovat suurin sisältäpäin tuleva uhka Suomen turvallisuudelle. Haloo, Supo, herää jo!

Stiller tekee tässäkin ohjelmassa mainiota satiiria, joka hakee vertaistaan medioissamme. Nostan keikarinhattuni sangen korkealle osoittaakseni suuren kunnioitukseni hänen sanasteluaan ja työtään kohtaan. Kauan eläköön Stiller!

Volter Kilpi: vuolassanainen lörp... esteetikko

2009-11-24T12:46:00.001+02:00

Julkaisin tämän jo ennen sairastumistani, mutta jostain syystä se hautautui vanhojen tekstien taakse. Tässä uusintajulkaisu.

Joko kuulette 'lintujen heläjöitsevän', kun mainitsin Volter Kilven? Toiset kuulevat, mutta varmasti sitäkin useampi näkee punaista. Kilpi jakaa yleensä mielipiteet hyvinkin jyrkästi. Siteerattu pätkä oli Kilven 'Nuoren Wetherin kärsimykset" -käännöksestä. Loistava käännös minusta, vaikka muuan opiskelutoverini kummeksuikin, kuinka voin lukea jotain tuollaista.

Mika Waltari, jonka syntymästä tuli taannoin kuluneeksi sata vuotta, käyttää kirjassaan "Aiotko kirjailijaksi" Kilven teosta "Alastalon salissa" esimerkkinä siitä, kuinka (nuoren) kirjailijan ei tulisi kirjoittaa. Moneen kertaan hän teoksessaan esittää ajatuksen siitä, kuinka kirjan ei tarvitse olla pitkästyttävä ollakseen taiteellisesti hyvä. Tottahan tuo on. Ja mainittakoon vielä, että Waltarin teos on ollut alkusysäys mm. "painosten mestarille" Kalle Päätalolle, joka kertoo "Miten kirjani ovat syntyneet" -sarjan toisessa osassa tilanneensa isältään salaa kirjan Helsingistä.

Itse osaan sekä arvostaa että ylenkatsoa Turun yliopiston ylikirjastonhoitaja Kilven tuotantoa. Eritoten hänen taiteelliselle tinkimättömyydelleen on nostettava hattua, pitkille virkkeilleen taas huokaistava tuskastuneena. Kardinaalityön Alastalon salissa tapahtumat käsittävät kuuden tunnin ajanjakson, mutta niiden seikkaperäiseen selostamiseen tarvitaan 800 sivua tajunnanvirtaa. Kieli on todella rikasta, ihanasti rönsyilevää, ja sivun pari luettuna jopa nautittavaa, mutta silti jaksaa ihmetyttää, että teosta pidetään 'asiantuntijain' piireissä kaikkien aikojen suomalaisena romaanina. Arvostajien elitistisyys on ymmärrettävissä, sillä kirjan lukeminen vaatii virkkeiden monitahoisuuden ja pituuden kannalta suunnatonta harrastuneisuutta. Tässä ote Wikipediasta:

»Olihan Langholma isonen ja kieltämättä pitäjän pää, eikä Alastalo sitä vastaan napissut, koska hyväkin pyörä kärrynrattaissa aina tarvitsee akselinnavan huhkiaksensa kehillänsä, ja koska tuolupuissakin tukki on tarpeen, jotta on lointa ja loimissa tämmi sukkulan syöstä kuteitansa ja kaiteen naputtaa kangastansa, mutta ylpeäksi meni Alastalon niska kuitenkin nyt ja tukan alla karahutteli veren varsa korskiansa, koska viimein oltiin näin pitkällä, ja vaelto nyt salissa käärö kourassa ja kahden talven työn ähinä piirtopaperilla valmiina puhtain viivoin ja linjaalivedoin, eikä Langholmallakaan muuta tekemistä kuin keikutella keinutuolilla ja odotella niin kuin muutkin ja kuka hyvänsä: napa kuin napa, mutta rattaan hyrrä virstat jättää; ja loimi tukilla lointa tukilla, mutta kankaan verka vasta kyynärissä mitataan.»

Törmäsin taannoin Kilven ja kustantajansa Otavan Alvar Renqvistin kirjeenvaihdosta kertovaan sivuun. Tekstissä kerrotaan mielenkiintoisesti, kuinka Kilpi esimerkiksi yritti saada vuosikymmenien hiljaisuuden jälkeen Suomen kirjallisessa elämässä Otavaa julkaisemaan nuoruuden teoksistaan uusintapainosta ennen nk. saaristo-sarjansa julkaisua. Renqvist hyvin diplomaattisesti vitkutteli ensin luvaten julkaisun, myöhemmin saaden Kilven myöntymään siihen, että ensin luotaisiin nimeä uusilla teoksilla ja sitten olisi kannattavampaa ottaa uusintapainokset.

Renqvist yritti myös saada Kilpeä lyhentämään teoksiaan, jotta niiden menekki olisi ollut parempi jo yksin sitäkin kautta, että supistamalla kirjan hinta olisi saatu alhaisemmaksi. Tässä tulee esille mainitsemani tinkimättömyys; Kilpi on hyvin itsetietoinen, tietää taiteensa arvon ja merkityksen, eikä anna tuumaakaan periksi Renqvistin hienovaraisille ehdotuksille. Lopulta hän sai, mitä halusi, ja lopputulosta on verrattu jopa itsensä James Joycen Odysseukseen. Tämän ymmärtää kielellisestä näkökulmasta ainakin todella hyvin, koska onhan Joycen teos kuuluisa esimerkiksi siitä, että siinä on käytetty 30 000 sanan laajuista sanavarastoa(!). Samoin Kilven teosten sanaston laajuus on häkellyttävää. Mitään lukuja minulla ei ole esittää, mutta sen voi huomata jo nopeasti vilaisemalla yllä olevaa esimerkkiä.

Jos hidastempoinen, kielellisesti rikas, rönsyilevä teksti kiinnostaa, niin suosittelen kipaisemaan kirjastosta Kilven teoksia. Kilpi jos kuka on runoilija proosan(kin) saralla, sanansa ovat kuin runomittaan kirjoitettuja ylimääräisine, kielellä hersyvine tavuineen, virkkeet kuin luotu ylistämään adjektiiveja ja ennen kaikkea niiden runsautta.

H1N1

2009-11-20T18:02:00.002+02:00

Olen sikainfluenssan kourissa, enkä toistaiseksi kykene kirjoittamaan uusia tekstejä. Palaan asiaan mahd. pian.

"Isä" Mitro Repo - Baabelin tornin rakentaja Eurooppaan?

2009-11-13T08:31:00.028+02:00

Raamatun, tuon kanonisoidun satukirjan, ensimmäisen Mooseksen kirjan mukaan Nooan jälkeläisistä siinnyt ihmiskunta koki olevansa yhtä, niin kielellisellä kuin henkiselläkin tasolla. Näinpä he päättivät rakentaa tornin, Baabelin(nyk. käännöksessä Babylonin) sellaisen tavoittaakseen taivaan. Siitähän julkeudesta jumala suutahti: hän hajotti ihmiskunnan, teki niin, etteivät ihmiset voineet enää puhua keskenään; loi heille toisin sanoen eri kielet vitsaukseksi.

'Isä Mitrona' tunnettu Mitro Repo toimii tätä nykyä europarlamentaarikkona kohua herättäneen vaalikampanjansa jälkeen. Jälleen osoitettiin demokratian alennustila, kun Repo oli vaalien suurin ääniharava. On kerta toisensa jälkeen mielenkiintoista pohtia, miten typerästi ja vastuuttomasti kansalaiset valitsevat ehdokkaansa. Kansanedustajina on nähty niin paljon typeriä valintoja, mainittakoon vaikkapa julkkisehdokas Tony Halme. Ei ihme, että jotkut uskaliaat ovat rohjenneet halventaa demokratiaa, joka tässä siihen rähmällään olevassa maassa on niin tabu, että poikkipuolinenkin sana miltei tekee henkilöstä fasistin, hullun ja vähintään toisinajattelijan (mikä on lähes synonyymi seinähullulle). Erno Paasilinna kirjoittaa loistavassa esseekirjassaan "Yksinäisyys ja uhma", ettei vaadita paljoa siihen, että leimataan hulluksi tässä maassa. Hän viittaa toisinajatteluun.

Kansan arvostelukykyä vielä hieman kritisoidakseni otan esille Mitro Revon oman lausunnon julkisuudessa. 8.6.2009 hän sanoi Yleisradion Aamu-tv:ssä, että häntä äänestäneet ihmiset ovat sellaisia, jotka eivät yleensä äänestä. Tällaiset henkilöthän yleensäkin äänestävät "sokeasti" julkkiksia ym. klovneja.

Valintaan ovat varmasti vaikuttaneet ainakin sekä Mitron hyvin miellyttävä, leppoinen yleisolemus, ja että hän on ennestäänkin ollut jo tunnettu. Suurimpana syynä on kuitenkin ehdottomasti ortodoksisuuden suosio tällä hetkellä tekopyhän, tapauskovaisen evankelis-luterilaisen kansamme parissa. Ortodokseissa on mystiikkaa, jännitystä, heidän suitsukkeitaan ja sipulikirkkojaan ihaillaan, luostareissa käydään kuin missä turistikohteessa hyvänsä. Isä Mitro on tullut suomalaisten hurkastelijoiden sydämiin, minkäs teet.

Mitä törkeimmällä ylimielisyydellä Repo oli lähtemässä vaaleihin mukaan, esiintyen julkisuudessa papinkaavussaan. Herätti suurtakin kummastusta, kun se häneltä kiellettiin. Uskovaisten röyhkeydellä ei ole mitään rajoja, halutaan käyttää "jumalallista" asemaa hyväkseen jopa populismissa, rahvaan äänien vikittelyssä. Hänen virkaansa europarlamentissa voidaan pitää Baabelin tornin ajankohtaisena vertauskuvana, ylimielisyyden symbolina.

Taantumuksellisuudesta kertoo myös virkkoma "Ei ollut politiikkaa 300-luvulla[jaa.]". Harvinaisen röyhkeä väite, kreikkalaiset ja roomalaiset politiikan suurmiehet kääntyilevät haudoissaan. Eivätkö kreikkalaiset kansankokouksineen esimerkiksi klassisella ajalla 4.-5. vuosisadalla eaa. tehneet hänen mielestään politiikkaa? Entäs sitä aikaisemmat yhteiskunnat, eikö ihmisillä ollut muka silloin etuja ja eturistiriitoja, jotka vaativat politiikkaa? Ja tällaisen miehen on kansa valinnut europarlamenttiin! Eipä sentään tee sillä välin tuhojaan Suomessa. Kuten roomalainen runoilija Horatius sanoi: "Odi profanum vulgus et arceo" (lat. suurinpiirtein "vihaan rahvasta kansaa ja sanoudun siitä irti").

Katso myös koottuja purpatuksia:
Mullan vaikerrus
Tuotteistaminen - kenen joukoissa seisot
Mullan vaikerrus

Tuotteistaminen - kenen joukoissa seisot

2009-11-12T13:23:00.022+02:00

Olipa sitten pörrötukkainen teini, hippihenkinen, hienohelmainen isän- ja äidinkulta, klassista tyyliä arvostava tai synkistelyyn taipuvainen persoona, kaikille löytyy oma tyylinsä - ja omat putiikkinsa. Aikakautemme on hionut huippuunsa sen, kuinka kaikki on myytävissä ja rahalla saatavissa.

Yhtenä esimerkkinä mainittakoon punk-liike, joka syntyi rikkomaan sovinnaisen ulkonäön yms. normeja, mutta nykyään on kaikkien todellisten punkkareiden häpeäksi olemassa esimerkiksi "Punk shop": kauppa, josta saa kaiken, mitä tarvitsee ollakseen "punk". Esimerkiksi henkilö, joka tahtoo olla "punk", voi vierailla em. kaupassa, ostaa sieltä rekvisiittaa, sitten marrsia levykauppaan ostamaan Ramonesin kootut ja H&M:lle farkkutakkia ostamaan. Äiti muokkaa myöhemmin kotona farkkutakkia, poistaa hihat ja ompelee punkkikaupasta ostetun Ramones-kangasmerkin siististi takinselkämykseen ompelukoneelle. Ja vot - nyt ollaan niin punketipunk!

Pörröpäiset, kimeä-ääniset teinit notkuvat kauppakeskuksessa. Päässään heillä on ylisuuria rusetteja, yllään hame ja paita, jotka ovat kuin suoraan manga-sarjakuvista. Laukkua koristavat kangasmerkit ja jopa japanilaisista piirroselokuvista kertovat lehtikuvat, jotka lähes peittävät olkalaukun pinnan näkyvistä. Nykyään on todella suosittua ihannoida Japanin kieltä ja pinnallisia ilmiöitä, tätä kertakäyttömaata, kerskakulutuksen sillanpääasemaa(hieno ilmaisu, kiitos Linkolalle!). Japanilaisen mieleen, jos johonkin, on indoktrinoitu kulutusideologia kaikessa infernaalisessa kauheudessaan. Ei ihmekään, että Kai Nieminen, japanilaisen runouden kääntäjä, sanoi eräässä haastattelussa seuraavaa:

"Tokio on juuri sellainen paikka, jossa minulle tulee ahdistunut olo."

Tarkoitukseni ei ole väittää, että itse olisin tällaisen yläpuolella. Haluan vain yksinkertaisesti ihmisten tiedostavan tuotteistamisen tai kaupallistamisen, joka vallitsee heidän ympärillään olevassa maailmassa. Siltä on mahdoton välttyä, se vaikuttaa alitajuntaisesti meihin kaikkiin. Itselleni on joskus sanottu, etten "näytä vegaanilta". Jopa vegaaneille on nähtävästi tietty stereotyyppinen tapa pukeutua ja kuluttaa, johon en tuon töksäyttäneen mielestä sopinut. Kaikki me pukeudumme ja pynttäydymme ainakin jossain määrin viestittääksemme sillä jotakin, vähintäänkin tyylitajuamme, tai sen puutettamme. Eikä siinä ole mitään pahaa sinänsä, kunhan välttää materiaaliset ylilyönnit. Mihin vetää raja, sen päättäköön kukin itse.

Muita kulutuskriittisiä kirjoituksia blogissani:

Sarja kuvia

2009-11-10T19:12:00.006+02:00

Ei, otsikossa ei ole kirjoitusvirhettä: halusin kirjoittaa sarjasta kuvia, joista on muodostettu uusi ilmaisu sarjakuva. Vertaa esimerkiksi 'koiranpentu' ja 'sen erään koiran pentu'. Yhdyssanoillahan muodostetaan uusia käsitteitä. Lapsena Aku Ankasta alkanut sarjakuvainnostus on jatkunut aikuisikään saakka, ja tällä kertaa puhjennut internet-sarjakuvista innostumisen muodossa. Kerron teille kahdesta viime aikojen suosikistani.

Sarjakuvataiteilija Ville Rannan, joka herätti tässä taannoin kohua mainiolla Muhammed-sarjakuvallaan(alunperin Kartio-lehdessä, julkaistu myöh. kokonaisuudessaan esim. Vapaa-Ajattelijassa), internet-sivuilla on mainio kavalkadi teoksia sarjakuvannälkäisille. Sivuilta löytyy blogityyliin julkaistavat sarjakuvat, joita tulee uusia suhteellisen usein, ja myös pelkästään netissä julkaistuja pidempiä teoksia. Todella elämänmakuista ja minun makuuni tyyliltään välitöntä sarjakuvaa.

Toinen suosikkini on ollut Aino Sutisen hieno "Taksi Absurdistaniin" -blogi. Sarjakuvissa on tärkeitä aiheita, esim. vähän aikaa sitten hän julkaisi sarjakuvan lihansyöjien tekopyhyydestä ja huonosta argumentaatiosta; Teemu Mäen sanomaa ilman videota tai karuja kuvia. Ilmastonmuutosasiaakin on lähiaikoina käsitelty.

Kummatkin blogit kannattaa katsoa illan ratoksi, miksei päivänkin. Ihanaa iltaa marraskuisesta Helsingistä, joka muistuttaa lapsuuteni Helsinkiä vastaavaan vuodenaikaan: turvallisesti narskuvaa suojalunta maassa ja puiden oksilla koristeena. Nauttikaa lumesta!

Isien veljeskunta

2009-11-08T12:56:00.013+02:00

Aikana ennen kesäkuussa syntynyttä esikoistamme kävin vaimoni raskausaikana Kätilöopiston järjestämässä keskusteluryhmässä, joka oli tarkoitettu tuleville isille, sekä ensikertalaisille että kokeneemmillekin konkareille. Paikalla oli vajaan tusinan verran isäkekokelaita. Minä olin heistä kaikista nuorin: ainoa alle 30-vuotias. Tämä ei yllättäne ketään, koska keskivertoisäthän ovat esikoisensa kohdalla yli kolmenkymmenen. Ennen näin ei ollut, monista sosiologis-ekonomis-psykologislähtöisistä syistä, jotka kukin voi itse päätellä (palannen tähän aiheeseen joskus toiste).

Pysyäkseni aiheessa, oli mukavaa, että paikalla oli kaksi isää, joilla jo entuudestaan oli lapsia. Heiltä sai hyviä näkökulmia ja vihjeitä tulevaan koitokseen - ja totta kai asiaan kuuluvaa pelotteluakin. Ja täytyy myöntää, että on tämä ollut rankempaa, kuin osasin koskaan odottaa. Televisiossa ja elokuvissahan vauvat totta kai nukkuvat pitkät päiväunet, ja vieläpä omassa sängyssään täysin tyytyväisinä. Noh, ymmärretään, että realismi ei ehkä olisi tarkoituksenmukaista viihteessä.

Hauskinta keskustelutilaisuudessa oli kuitenkin todella hyvä ja suomalaisille epätyypillinen ilmapiiri; keskustelu lähti hyvin käyntiin ja suomalaiset miehet(!) kertoivat tunteistaan ja kokemuksistaan. Kerrottiin työhuolista, unettomuuden pelosta, seksisistä ja sen puutteesta sekä kaikesta mieltä askarruttavasta aina raha-asioita myöten. Siivousvinkkejäkin jaeltiin. Miesten avoimuus yllätti minut, ovathan suomalaiset tunnetusti niin juroja ja sisäänpäinkääntyneitä, mutta toisaalta, tokkopa jurnuttavat perusjampat tuollaiseen vapaaehtoiseen tilaisuuteen tulisivatkaan.

Oli hienoa saada kokea heti kuuluvansa isien salaiseen veljeskuntaan. Ovathan lapset sukupolvia ja ihmisiä ylipäätäänkin yhdistävä yhteinen asia, joista kaikille on mielipiteensä ja kokemuksensa -oli omia lapsia tahi ei. Hyvää isänpäivää kaikille!

Elämäni elokuvat II: Poe on kova jätkä!

2009-11-04T19:39:00.014+02:00

Nimittäin Cameron Poe, Con Air -elokuvan päähenkilö, jota Nicolas Cage esittää yhdessä parhaista elokuvistaan. Elämäni elokuvat -sarjani toisessa osassa on vuorossa tämä Simon Westin(Tomb Raider, The General's Daughter jne.) legendaarinen rymistely vuodelta 1997.

Con Air -nimen "con" tulee sanasta "convict", joka tarkoittaa vankia l. venkulaa. Mainittakoon vielä taustoiksi, että aivan mainiossa elokuvassa "How to Lose Friends & Alienate People"(2008) Simon Pegin esittämä journalisti Sidney Young kehuu elokuvaa cocktail-kutsuilla kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi. Vaikka tätä saattaisi luulla sarkastiseksi kommentiksi, niin siitä ei ole kyse: aivan syystä Young kehaisee tätä timantin kovaa yhdeksänkymmentäluvun toimintaklassikkoa.

Elokuvan juoni rakentuu päähenkilön Cameron Poen ympärille. Sankarimme on totta kai sotilas ja epäonnekseen puolustanut vaimoaan ja tapahtumahetkellä syntymätöntä tytärtään päällekäyjiä vastaan. Valitettavasti päällekarkaajille käy huonosti. Niinpä elokuva alkaakin Poesta kaltereiden takana, näemme kuinka lihas on öljytty backstagella hänen tehdessään punnerruksia käsillään seisten, kuinka kieliä opiskellaan ja -mikä tärkeintä- kuinka häntä jo kaivataan kotona.

Kun Poe viimein vapautuu, olisi vielä viimeinen koitos edessä vankilaelämässä: lento kotiin Con Airilla kansakunnan paatuneimpien rikollisten joukossa. Eikä lento suju ongelmitta. Mehukkaimmat konnanroolit tekevät ehdottomasti John Malkovich Cyrus "The Viruksena" ja Steve Buscemi psykopaattimurhaaja Garland 'The Marietta Mangler' Greenen osassa. Buscemi on kuin luotu linnunsilmineen kahjoa esittämään, ja Malkovich on pimeää esittänyt mitä onnistuneimmin myöhemminkin, esimerkiksi Coenin veljesten rainassa Burn After Reading(2008). "Hyvisten" puolella on ennen kaikkea John Cusackin esittämä Vince Larkin, joka yrittää luoda kontaktin Poeen saadakseen tilanteen jälleen haltuun.

Kyllä isompikin mies herkistyy pitkätukkaisen Poen juostessa lyijykuurossa hidastetussa kohtauksessa sähkökitaran vinkuessa suorittamaan sankartekoja. Puhumattakaan soundtrackin(jokin suomenkielinen sana tälle, apua!) Trisha Yearwoodin herkistelykipaleesta "How Do I Live". Poen tyttärelleen ostaman pehmopupun ympärille rakentuu kaksi elokuvan parhaiten mieleeni jäänyttä kohtausta. Toisessa niistä Poe kamppailee vankeinkuljetuskoneen lastiruumassa toisen vangin kanssa ja kehottaa tätä laittamaan "pupun takaisin laatikkoon"(Put the bunny back in the box). Myöhemmin elokuvassa Cyrus uhkaa pupua aseella ja lohkaisee, että "liikekin, niin pupu kuolee"(Make a move and the bunny gets it), samalla taustalla hänen takanaan taisteluhelikopteri nousee lentokoneen perän tasolle.

Vaikken Westiä arvostakaan ohjaajana, niin täytyy nostaa hänelle hattua tästä kaikkien aikojen elokuvaklassikosta. Joskus sokeakin kukko löytää kanalan, nyt on kyseessä ollut oikea alfakukko. Elokuvan tunnelmallinen toiminta jää veriin pitkäksi aikaa, kun on elokuvan nähnyt. Eikä tätä voi olla katsomatta uudestaan. Ehdoton DVD-hankinta! Tähtiä en jakele, koska en periaatteesta lue -enkä etenkään tee- julkaisuja, joissa teoksia arvostellaan niin halpahintaisesti.

Con Air IMDB:ssä

Kahvihammas

2009-11-03T09:43:00.007+02:00

Minusta on ollut aina mielenkiintoista, kuinka paljon suomessa ja ylipäätäänkin ihmiset juovat kahvia. Muistan jo lapsukaisna hämmästelleeni, kun äitini ilmaisi usein 'kahvihammastaan kolottavan'. Mikä se tuollainen kahvihammas on, pohdin pohtimasta päästyäni. Vilkaisu hammaskalustoon peilin avustuksella ei auttanut asiaan. Mystisen hampaan merkitys selvisi minulle vasta paljon myöhemmin.

Olen kauan kärvistellyt kofeiinista eroon päästäkseni. Joskus onnistunut jopa lähemmäs vuodenkin olemaan ilman sitä. Ennen pitkään kuitenkin on tullut jotakin, mikä on laukaissut tarpeen suuremmalle jaksamiselle kofeiinin kautta: unettomuus, opiskelu, stressi, kiire yms.. Meiltä vaaditaan niin paljon, etteivät rahkeet tunnu aina riittävän ilman kofeiinia - tai ainakin siitä saa hyvän tekosyyn latkia kofeiinipitoisia juomia.

Tee ei tietenkään riitä mihinkään. Sen kanssa valittelen, kuinka edes kahvikupponen ei tunnu missään. Olin kuitenkin pärjännyt ilman kahvia hyvin, en juonut esimerkiksi aina opiskelukirjan äärellä noin litran määrää tätä mustaa nestettä, kuten minulla oli ollut tapana, mutta sitten meille syntyi vauva. Ja vauvan myötä kaikki piristys, mitä irti sai, onkin tullut tarpeeseen.

Nyt vauva on aamu-unosilla ja vierelläni on kupponen tuota oikeaa mustaa kultaa. Ehkä sitten, kun vauva on isompi, luovun kahvista. Katsotaan.

WC:n kätköistä

2009-11-02T19:21:00.004+02:00

Perustarpeiden äärellä ollaan nähtävästi, kun on jälleen näin kova tarve puhua vesikloseteista. Niinpä niin, tulipa vain mieleeni muuan kerran näkemäni vessakirjoitus yliopistolta. Nyttemmin se on jo pyyhitty pois, joten on tuiki tärkeää, että arkistoin sen koko kansakunnan käyttöön ennen kuin se katoaa aivan lopullisesti; ennen kuin unohdukseni pyyhkäisee sen pois kuin vessapaper...

Niin, tässäpä tämänkertainen:
"Kuopion torilla tarttuu isoperseinen akka ahnaasti pyydykseen.
- Vinkin tarjosi Folke West"

Pahoittelen syvästi seksismiä, rumia sanoja ja hienon, peräti legendaarisen matkailuohjelman juontajan pilkkaamista.

Uusi ulkoasu

2009-11-01T10:41:00.001+02:00

Sivu sai tänään hieman uutta väriä, kun suunnittelin "Mansikankukille" ihan oman logon. Jatkossa yläotsikko näyttää siis tuollaiselta :)

Καημός - Suru

2009-10-31T15:05:00.005+02:00

Tässä tunnelmoin Youtubesta ruokaa tehdessäni Mikis Theodorakiksen, tunnetun kreikkalaisen säveltäjän, kappaleen "Καημός" tahtiin. Kappaleen nimen voisi suomentaa esimerkiksi "Suruksi". En tiedä, onko siitä olemassa "virallista" käännöstä, mutta käännän tähän pikaisen(luultavasti hieman virheellisenkin) version kaikkien iloksi. Kuunnelkaa Youtubesta kappaletta lukiessanne päästäksenne tunnelmaan, tuntekaa laulussa katkera syyllisyyden taakka.

Alkuperäiset sanat:

Είναι μεγάλος ο γιαλός
είναι μακρύ το κύμα
είναι μεγάλος ο καημός
κι είναι πικρό το κρίμα

Ποτάμι μέσα μου πικρό
το αίμα της πληγής σου
κι από το αίμα πιο πικρό
στο στόμα το φιλί σου

Δεν ξέρεις τι ‘ναι παγωνιά
ραδιά χωρίς φεγγάρι
να μη γνωρίζεις ποια στιγμή
ο πόνος θα σε πάρει

Ποτάμι μέσα μου πικρό
το αίμα της πληγής σου
κι από το αίμα πιο πικρό
στο στόμα το φιλί σου

From: http://lyricstranslate.com

Käännös:
Ranta on pitkä,
aalto on korkea,
suru on suuri
ja synti on katkera

Joki sisälläni katkera
haavasi veri,
ja verta katkerampi
suudelmasi suulla

Et tiedä, mitä on kylmyys,
säteily ilman kuuta,
kun et tiedä hetkeä,
jona tuska vie sinut

Joki sisälläni katkera
haavasi veri,
ja verta katkerampi
suudelmasi suulla

Vesiklosettikirjoituksia

2009-10-22T11:50:00.003+03:00

Mielestäni on aina ollut mielenkiintoista seurata kansakunnan älyllistä tilaa eriöiden seinäkirjoituksista. Eritoten yliopistolle päästyäni olen voinut havaita, kuinka piirtokirjoituksista saattaa todeta sivistyksen kantavan hedelmää. Julkaisen pari viime aikoina lukemaani WC-kirjoitusta, suoraan yliopiston vessasta. Samalla haluan tallentaa katoavaa kansanperinnettä jälkipolville.

Ensimmäinen nauratti, se löytyi oveen kirjoitettuna:
"Vituiksi meni niinku Jeesuksen pääsiäinen. -David Hume"

Toinen lähinnä oudoksutti:
"Jo nuori Urho Kaleva kertoi ejakuloineensa kansakunnan siemenet Ylioppilastalon vesiklosettiin".

Viimeisen kirjoituksen jatkokeskustelussa kirjoittajaa moitittiin lähdeviittauklsen puuttumisesta.

Hauskaa torstaita kaikille, käykääpä vessassa!

Törkyperjantai

2009-05-07T12:27:00.003+03:00

Vapunpäivänä kävelimme vaimoni kanssa iltasella Kaivopuistoon. Matkan varrella tapasimme jo hieman väsähtäneen oloisia juhlijoita, "olisi pitänyt ottaa vähemmän" -mielialan valtaamia vapunviettäjiä, ja ainoastaan teini-ikäiset jaksoivat enää juhlia ja riekkua varttuneemman väen suunnatessa jo koteja -tai sitkeimpien baareja- kohden.

Kävelyllä näkyivät joukkojuhlan jäljet puiston maankamaralla: joka puolella tyhjiä pulloja, roskia ja tavaraa. Fiksuimmat olivat jättäneet pullot siististi esille pullonkerääjiä varten, varhaisnuoret taas sen sijaan paraikaa rikkoivat niitä kalliolla. Roskalavoja oli tuotu paikalle, ja nekin olivat hiljalleen täyttyneet muovipusseista ja -säkeistä.

Kaiken huipuksi sekä Kaivopuistossa että esim. Kaisaniemen puistossa oli runsaasti pois heitettyjä muovikulhoja, kuohuviinilaseja(muitakin kuin kertakäyttöisiä) ja jopa mm. eväskorinkin löysimme. Piknik-huopiakin löytyi vaikka kuinka paljon, roskien seasta ja myös suoraan maahan jätettyinä. Ihmisten epäekologisuus on jo mennyt liian pitkälle ja aivan liian röyhkeäksi lievästi sanoen, eikä tässä vielä kaikki: kaiken huipuksi roskien seassa oli kokonainen ja täysin käyttökelpoinen pallogrilli(!). Ensin joku on viitsinyt ostaa sen ja raahata sen hiilien kera puistoon asti, ja kaikki tämä vain siksi, että voi heittää sen menemään kuin karkkipaperin. Käsittämätöntä.

Isä syntymässä

2009-04-24T13:05:00.005+03:00

Kovin on viime aikoina kiirettä pitänyt, töiden ja luentojen väliä lähinnä on ehtinyt rampata. On siis kirjoittelu jäänyt vähälle, mutta tässäpä yritykseni ryhdistäytyä. Haluan suositella kirjaa, jota olen lueskellut tässä kuluneiden viikkojen aikana aina, milloin olen ehtinyt.

Olen nimittäin tulossa isäksi ensi kesänä, mitä tässä on jo innolla odoteltu hyvän aikaa. Kuukaudet tuntuvat vierähtävän nopeasti, ja hiljalleen on alkanut sisäistää vain syvemmin sen, että jokin pieni rakkaudestamme syntynyt ihminen jo aivan kohta putkahtaa kotiimme, tekee meistä perheen ja sitoo meidät toisiimme loppuelämämme ajan.

Todella kauniita hetkiä on saanut jo kokea puolisoni raskausaikana aina siitä hetkestä, kun raskaustesti näytti positiivista, ensimmäiseen ultraääneen, joka sai kyyneleet virtaamaan. On ollut upea seurata Uuden Elämän Ihmettä aivan läheltä, katsoa rakkaani kauniin vatsan kasvamista, silitellä sitä ja tuntea pienokaisemme liikkeet.

On siis tullut ajankohtaiseksi myös tietotaidollisesti valmistautua isyyteen. Vaimoni oli lukenut lukemastani kirjasta ja se osoittautui suositusten arvoiseksi. Se on selkeyttänyt monia asioita, vienyt pelkoja pois esimerkiksi synnytykseen liittyen ja antanut arvokkaita vinkkejä siitä, miten voin olla hänen tukenaan synnytyksessä. Tuntuu hyvältä, että tietää voivansa tehdä jotakin konkreettistakin auttaakseen rakastaan, joka on tehnyt jo kovan työn siinä, että on kaikki nämä kuukaudet kantanut lastamme sisällään.

Jos olet tulossa vanhemmaksi, kannattaa kirja ehdottomasti lukaista. Se on hyvin ja mielenkiintoisella tavalla kirjoitettu, sisältää paljon informaatiota ja sopii sekä äidille että isälle, vaikka pääasiassa tuleville isille onkin suunnattu. Alla lisätietoja:

Hanna Hirvonen:
Isä syntymässä - Vauvan odotus, syntymä ja hoito,
Tammi 2002

Elämäni elokuvat: Elämänilon ylistys, osa II

2009-04-08T19:29:00.004+03:00

...jatkoa...

Päähenkilöt esitellään jo elokuvan alkuminuuteilla, he törmäävät satamassa ja Zorbas lyöttäytyy britin seuraan. Kirjailijan isä on ollut kreikkalainen ja tältä on jäänyt perinnöksi pieneltä kreikkalaissaarelta pala maata ja kaivos, jonka hän aikoo saada jälleen tuottavaksi. Zorbaksella on kokemusta kaivostöistäkin, joten hän onnistuu hankkiutumaan avustajaksi projektiin. Tarina alkaa.

Tapahtuman pyörivät saarella salaperäisen lesken, kaivoksen kunnostamisen ja Zorbasin hullujen päähänpistojen sekä seikkailujen piirissä. Kyläläisten ahdasmielisyys elokuvassa on milteinpä ahdistavaa ja ennen muuta herättää ajatuksia. Se sai ajattelemaan, mitenköhän tietyt tätä ahdasmielisyyttä kuvastavat kohtaukset on kuvattu alkuperäisessä kirjallisessa teoksessa. Kirjailijan eräänlainen sisällään kantama perussuru ja -yksinäisyys välittyvät mielestäni elokuvasta erittäin selkeästi: nuo piirteet hänessä huutavat vierelleen ymmärrystä ja vastakaikua. Hän ei tiedä kuitenkaan, miten em. löytää itselleen.

Ennen kaikkea henkilöistä voi sanoa, että he ovat voimakkaan inhimillisiä. Ranskalainen hotellinpitäjätär on hieman höpsähtänyt ja menneisyydessään elävä entinen kabaree-tanssija, joka herättää naiviilla viattomudellaan katsojan myötätunnon puolelleen: kuin lapsi, häntä ei voi tuomita sinisilmäisyydestään, vaan häntä suorastaan pitäisi suojella pahalta maailmalta. Kaikki keskeisimmät henkilökavalkadista kantavat sisällään menneisyyden taakkaa, jonka unhoittaminen ei tunnu käyvän päinsä kuin pieninä hetkinä, joina he tuntevat todella elävänsä, elävänsä nimenomaan hetkessä.

Ohjaaja Mihalis Kakogiannis on luonut todella sympaattisen ja koskettavan elokuvan, josta voi parhaimmillaan ammentaa arvokkaan palasen oman elämänfilosofiansa arkkuun. Lopussa on vaikea olla yhtymättä Zorbasin ja kirjailijan tanssiin ja olla nauramatta heidän mukanaan. Elokuvasta jää hyvä olo, joka kantaa pitkälle ja säilyy mielessä kauan. Suosittelen kaikkia katsomaan tämän elämänilon ylistystä laulavan mestarielokuvan.

Elämäni elokuvat: Elämänilon ylistys, osa I

2009-04-02T14:05:00.005+03:00

Elämänilo, lapsenkatse, hetkeen tarttuminen ja valon näkeminen pienessäkin ovat ominaisuuksia, jotka toteutuessaan voivat luoda onnellista elämää varten hyvät puitteet. Jo 1400-1500-luvun jälkimaailmallekin erittäin tunnettu humanisti Erasmus Rotterdamilainen teoksessaan Tyhmyyden ylistys kirjoittaa -minusta niin ajattomasti- vilpittömästä tyhmyyden ilosta. Tässä yhteydessä tyhmyys, kuten niin usein meidän maailmamme katsannoissa, ei ole suinkaan kielteinen ominaisuus, vaan avain carpe diem-mentaliteettiin.

Rotterdamilainen sanailee mm. jo hieman höpsähtäneistä senioreista, jotka ovat uudelleen löytäneet lapsuuden ”luvan” karistaa hartioiltaan jäyheän aikuisuuden ominaisuudet. En väitä suinkaan, ettö olen Erasmuksen kanssa samaa mieltä siitä, että vanhuksilla olisi tällainen ominaisuus ehdottomasti, mutta pohjustukseksi mukailen tähän hänen ajtuksiaan. Lisäksi taas toisaalta hän kertoo, kuinka pikkuvanhat lapset, siis liialti ”aikuisuutta” omaksuneet, ovat monien mielestä suorastaan ärsyttäviä.

Tästä pääsemme tämänkertaiseen elokuvaan Elämäni elokuvat-sarjassani, johon listaan aina kun jaksan, huvittaa ja viitsin mieleeni painuneita näkemiäni elokuvia. Kyseessä on Nikos Kazantzakiksen ”Kerro minulle, Zorbas”-teokseen perustuva elokuva, joka tunnetaan englanniksi mm. nimellä ”Alexis Zorbas”, 1960-luvulta. Elokuva voitti Mikis Theodorakiksen musiikista aikanaan oscarin, ja mielenkiintoista on, että tunnussävelmä oli minulle entuudestaan tuttu, vaikken koskaan ollut nähnytkään tätä elokuvaa tai tiennyt sen olevan rainasta peräisin. Kappale tulee erittäin tutuksi elokuvan aikana.

Muistakin eurooppalaiselokuvista tuttu, esimerkiksi Fellinin ”La Stradasta”, Anthony Quinn näyttelee kreikkalaista Zorbasta. Zorbas on äänekäs, puhelias, spontaani, arvaamaton ja riehakas: täydellinen vastakohta elokuvan toiselle päähenkilölle, brittikirjailijalle, joka kärsii nk. writer's blockista. Kirjailijaherra, jota näyttelee etäinen Alan Bates, on pidättäytyväinen, hillitty ja kirjallisesti sivistynyt henkilö, jonka runosuoni on päässyt ehtymään. Keskeisten henkilöiden luonteiden suuri vastakohtaisuus täydentää ja värittää elokuvaa kuin monien eliöiden ja kasvien diversiteetti meidän elonkehäämme, hieman ontuvaa vertausta käyttääkseni.

jatkuu...

Ikea-kynä ja hanhia

2009-03-30T21:01:00.003+03:00

Sairauden vuoksi en ole päässyt päiväkausiin kirjoittelemaan, mutta nyt palaan kirjoituspöydän ääreen uusin voimin, aihein. Jonkin aikaa sitten ajankohtaiseksi tulivat Ikea-kynät päädyttyämme vaimoni kanssa sekä omien että hänen vanhempiensa kanssa Ikea-ketjun myymälään: siellä on lyhyitä lyijykyniä tarjolla asiakkaille mukaan otettaviksi, jotta nämä voisivat merkitä ylös haluamiensa huonekalujen sijainnin itsepalveluvarastossa, josta ne pitää noutaa.

Näistä kynistä tuli mieleeni eräs tapaus, jonka muuan opiskelutoverini kertoi. Hän oli kerran ollut menossa tenttiin, eikä hänellä pahaksi onnekseen ollut muuta kynää mukana kuin juuri tuollainen em. Ikean erittäin käytännöllinen kynänen. Niinpä hän sitten koko tentin kirjoitteli moisella kynännysällä, joutuen ilman teroitinta karsimaan tenttivastausten pituutta, kun jälki alkoi olla tuhruista.

Mutta siis älkäämme aliarvioiko Ikean kyniä: ne voivat pelastaa pinteestä juuri erittäin kannettavan kokonsa takia. Työtoverini keksikin, että Ikeaanhan menee ilmainen bussi, jolla voi käydä ilmaisia kyniä noutamassa. Eikun hakemaan käteviä ilmaiskynäsiä tenttivastauksien tarkistajien iloksi:)!

TV2:n Silminnäkijä-ohjelma paljasti jälleen minulle uuden eläinrääkkäyksen muodon: hanhien elävältä kynimisen. Vaikka olenkin lukenut ties mitä mielikuvituksellisimmista ihmisen sadismin esiintymismuodoista kohdistuen eläimiin, aina kuitenkin löytyy jotakin ”uutta ja yllättävää”.

Ohjelmassa näytettiin järkyttävää materiaalia siitä, kuinka hanhilta sidottiin siivet ja jalat pyristelyn estämiseksi, kun niiltä samalla revittiin höyhenet irti. Useille hanhista tuli haavoja ja ihonrepeämiä, jotka ommeltiin kiinni ilman puudutusta. Ennen lopullista kohtaloaan hanhet kokivat tämän julman kidutuksen useita kertoja. Tarkoituksena julmuudella on tuottaa hanhien rääkkäämisen kustannuksella halvempaa untuvaa, kun samasta hanhesta saa usean ”sadon”.

Sattumaa on, että Ikea-kynät tulivat mieleeni, sillä Ikea on yksi niistä ketjuista, joiden myynnissä olevissa tuotteissa on käytetty näitä ko. untuvia. Ikea onkin vastannut sittemmin lehdistötiedotteessaan katuvansa ja luottaneensa liikaa toimittajiin. Fjällträven taas on ilmoittanut vähentävänsä tavarantoimittajia. Uskoo ken tahtoo kaupallisten tahojen vilpittömyyttä siinä, ovatko he alunperin tienneet hanhien rääkkäämisestä jotakin.

Tässä linkki ohjelmaan: http://atuubi.yle.fi/node/2565

Ultravegaani

2009-03-26T13:02:00.000+02:00

En ole ehtinyt kirjoittaa pariin päivään töiltä ja luennoilta, mutta tänään palaankin asian viereen kirjoittamalla hassusta tapahtumasta, joka sattui töissä toissapäivänä. Muuan työtoveri näet kysäisi minulta jotain hyvin mielenkiintoisella tavalla:

Hän oli todella kiinnostunut kasvissyönnistä ja kutsui liharuokia ”epärehelliseksi ruoaksi”, minkä minäkin vegaanina hyvin ymmärrän. Jonkin aikaa hän kertomansa mukaan oli itsekin ollut kasvispainotteisella ravinnolla. Niinpä hän sitten kysäisi minulta, olenko sellainen ultravegaani. Tämä huvitti minua, koska moista ilmaisua en ollut aikaisemmin kuullutkaan. Selitin hänelle kasvissyöntiterminologiaa, itsekin yhtä hauskaa kaskua rikkaampana. Ehkäpä olemme ultravegaaneita, me kaikki vegaanit :) .

Tänään luin aamujunassa jonkun olan yli Korkeasaareen pelastetusta kuutista, joka oli ahdingossaan onneksi saanut apua. Tällaiset tapaukset eittämättä kuitenkin tuovat mieleeni ihmisten kaksinaismoralismin siinä, mitä tulee eläinrakkauteen.

Olen tässä lueskellut Peter Singerin ”Oikeutta eläimille”-kirjaa, jonka onnistuin ostamaan Opiskelijakirjaston poistomyynnistä. Siinä hän kirjoittaa tällaisesta ”eläinrakkaudesta”. Ihmiset rakastavat kissoja, koiria ja kuutteja, kaikkia söpöjä eläimiä, ja niiden syöminen on heidän mielestään julmaa ja ehdottoman väärin. Minun mielestäni on tismalleen sama asia syödä koiraa kuin sikaa, ja niinhän se onkin: ero on vain siinä, että koiraa pidämme sattumalta lemmikkinämme.

Mitäpä jos meidän kauneus- ja söpöystajuamme viehättäisivätkin siat? Silloin söisimme varmaankin koiria ja paheksuisimme siansyöjiä. Tätä muun muassa saisivat monet ruumiita popsivat miettiä mielissään.

Asiasta vielä kolmanteen: aion, jahka ehdin, silloin tällöin julkaista tässä blogissani uutta ”Elämäni elokuvat”-sarjaa, jossa kirjoitan arvosteluita elokuvista, jotka ovat jääneet jollakin erityisellä tavalla mieleeni. Ensimmäinen on osittain jo valmis. Olkaa luvulla!

Takatukkainen mies

2009-03-23T20:04:00.001+02:00

Takatukkien kuninkuudesta kilpailevista voisi keksiä monen monituisia esimerkkejä, 1980-luvulta nyt lähinnä tulevat mieleen David Hasselhoff kikkuraisine kutreineen ja Richard Dean Anderson legendaarisesta MacGyver-tv-sarjasta. (Kenellä muulla alkoi soida sarjan turhankin mieleenpainuva ja läpitunkeva tunnuskipale päässä?)

Takatukat mainitsen tänään sen vuoksi, että itsellänikin on jo jonkin aikaa ollut moinen. Kaikki alkoi siitä, kun vaimoni kanssa huvittelimme ajatuksella, että minulla olisi sellainen. Niinpä sitten jonkin ajan kuluttua annoin hänen leikata hiukseni niin, että ehta takatukka kasvaisi minullekin. Nyt voin lauleskella Leevi and the Leavingsien ”Vakosamettihousuinen mies”-biisin tahtiin muunnellen ”vakosamettihousuisen” ”takatukkaiseen”, vaikkei se täysin menisikään säveleen.

Tai oikeastaan takatukan mainitsemisen syy juuri tänään on se, että vaimoni kertoi nähneensä hauskaa unta, jossa tuleva lapsemme synnyttyään osasi puhua ja kysyi häneltä, onko hän se, jolla on takatukka. Siihen vaimoni vastasi pienokaiselle, että ei hän ole se takatukkainen, vaan lapsen isä, joka tulee aivan kohta. Minusta sangen huvittava uni:).

Silmäni eivät enää aukea

2009-03-22T13:25:00.000+02:00

Tänä iltana on kuulasta. Saatan katsoessani alaspäin nähdä maassa monen sävyisiä lehtiä, joiden pinnalle on kohmettunut ohut kerros kuuraa. Makaan häkkini pohjalla. Pystyn siitä huolimatta, että pohjan rautalangat sattuvat kipeästi tassuihini, rauhoittumaan ja kuuntelemaan tyyneyttä ympärilläni. Tuntuu kuin koko maailma olisi tuudittautumassa uneen syksyisen illan kehtolaulussa, valmistautuen lepoon yöksi. Ympärilläni ei kuulu kuin muutaman toverini rauhallinen hengitys viereisissä häkeissä.

Kuu on ylhäällä ja sen valo kajoaa maahan pehmentäen värit miellyttävän lempeiksi. Huurtuneet ruohonkorret ja lehdet kimmeltävät, huokuvat kylminä, mutta kauniina. Varis rikkoo tunnelman puissa soinnahtavalla rääkäisyllään hetkeksi. Minua eivät pienet äänet häiritse, sillä tunnen turtuuden virtaavan jälleen niin kauan odotettuna minussa. Se lamaannuttaa surun, joka vie turhaan ja kuluttavaan epätoivoon, jolla ei ole tietä tai mahdollisuutta purkautua koskaan, se poistaa kivun, joka vihloo kehoani kauttaaltaan, hengittäessäni, liikahtaessani rohtusenkin, tai vain ollessani tässä maailmassa, johon minut on lukittu, mutta jota paremmastakaan en tiedä. Tahdon vaipua kokonaan, täysin tähän syvään välinpitämättömyyteen, jossa ei ole väliä millään muulla kuin sillä, että tässä ja nyt minuun ei satu.

En tiedä, miten kauan olen tässä maannut. Kolme tuntia vai kolme päivää. Vaikka rauha on vallannut minut, se ei sittenkään ole rikkumatonta: minua kaihertaa, josko vaivun taas uneen. Uneen, joka rikkoo tämän turtuuden hetkellisen täydellisyyden ja tuo toiveikkaat kuvat eteeni. Nuo kuvat ovat tuskallisia ja saavat minut tolaltaan jälleen moneksi viikoksi. Ne hakevat merkitystä olemiselle, tarkoitusta minuudelle, synnyttävät kaipuun katseeseen, kosketukseen, tunteeseen toisen kaltaiseni kanssa ilman kaltereiden pakkoa ja välttämättömyyttä.

Joskus kaipasin noita kuvia, aamuja, joihin heräsin toiveikkaana onnelliset unelmat mielessäni. Niissä olin emo, minulla oli pentuja, joista huolehdin, joille annoin rakkauteni ja huolenpitoni. Heidän ollessa aivan pikkuruisia imetin heitä pienessä pesässämme. Myöhemmin metsästin heille ruokaa kaikella kehoni ja älyni tarmolla – ja opetin heille eloon jäämisen välttämättömyydet. Tosiasiassa en itsekään ole koskaan oppinut näitä asioita, synnyin ja kasvoin tähän elämään, mutta jotenkin siitäkin huolimatta aistin nuo alkuvoimaiset piirteet minuun piilotettuina, joskin vahvoina.

Nyt en enää jaksa kaipuuta, en toiveikkuutta, en unelmia. En halua enää kiertää kirjaimellisesti tuskallista kehää tässä pienessä elintilassani, kun pakkomielteinen liike saavuttaa järkeni ja luontoni täysin. Silloin olen usein voinut satuttaa itseäni, aiheuttaa lisää haavoja, kirveleviä arpia minuun. Tahdon vain olla tässä, huokaista hiljaa tämän yöhön kääntyvän illan kanssa, ja toivoa sen jatkuvan ikuisesti. Liike on pysähtyneisyyttä, elämä liikettä, loppu loputtomuutta. Silmäni kajastavat jäätynyttä surua, en halua enää kyynelen kyyneltä.

Muutama pilvi lipuu aina välillä kuutamon eteen, verhoamatta kuuta kuitenkaan täysin. Valo hämärtyy ja taas kirkastuu, se leikittelee kohden aamua. Ei ole enää pitkälti aamuun, uuteen päivään. Yhtäkkiä kuulen, kuinka läheisen talon porstuan ovi käy. Askeleet alkavat rapista kohmeisella nurmella. Pihavalot rävähtävät päälle. Äkillinen kirkkaus sattuu silmiini. Suljen ne.

Yritän vaipua taas kauas pois tästä hetkestä, mutta alkanut liikehdintä häiritsee minua. Kuulen kaukaisempien tovereideni levotonta askellusta heidän häkeissään, vieläkin kaukaisempaa hiljaista vikinää, Haistan pelon ilmassa. Hengitykset kiihtyvät ympärilläni. Ilma huuruu yhä tiuhemmin. En uskalla vielä pelätä.

Takaani kuului ääniä ja aivan äkkiseltään häkkini katto aukeaa. Onko nyt jo ruoka-aika? Missä on ruokaämpäri? Käsi tarttuu niskaani. Minuun sattuu, sattuu kovasti. Turtuus ei ole enää ystävänäni. Liikutan vimmatusti käpäliäni ja koko kehoani. Näen kaukaalla orastavan aamun. Toive tarttuu minuun, josko nyt pääsisin pakoon. Jos viimeinkin voisin olla vapaa! Mutta ei, jokaisella liikkeelläni ote niskastani vain kiristyy.

Alan hätääntyä. Rinnassa ahdistaa. On Vaikea hengittää. Kyynel vierii silmässäni, enkä voi kuin olla. Katson kostein silmin vasemmalle. Kaltaiseni on lannistettuna suurin, pelokkaine silmin kaappaajan toisen käden lujassa otteessa. Mitä nyt tapahtuu,

Täällä haisee oudolta. Haju lisää pelkoani. Kauhu herää. Mitä nyt tapahtuu? Mies ojentaa minut toiselle miehelle. Hänen otteensa on yhtä luja. Toisessa kädessään hänellä on jonkinlainen sauva. Se katoaa näkökentästäni. Missä se on? Näen välähtelyä ja suunnaton kipu lävistää minut. Se viiltää rankaani. Menetän tajuntani. En voi voi hengittää.

Haukon henkeä, mieleni yrittää palata. En voi kuitenkaan liikkua. Makaan kyljelläni, katson hiljaa oikealle. Aamuaurinko nousee punervana. Kurkiaura lentää taivaanrannassa. Seuraan niitä katseellani. Tunnen selässäni jotakin terävää. En voi kuin olla. Sattuu yhä enemmän. Selkäni kostuu jostakin. Omasta verestäni. Suljen silmäni. Suljen ja toivon, että tämä loppuu. En kestä tätä kipua, auttakaa.

Viimein tiedän loputtomuuden jälkeen, että nyt silmäni eivät enää aukea.

Mullan vaikerrus

2009-03-21T19:57:00.000+02:00

Viikolla saattoi nähdä likasankojournalismia harjoittavien lehtien lööpeissä järisyttävän tiedon siitä, kuinka Olavi Virran, Mestarin hauta on ollut häätöuhan alla, kun hautapaikan hallinta-aika oli mennyt umpeen. Helsingin seurakuntayhtymä oli jo kuuluttanut pian luovuttavansa haudan seurakunnan haltuun, joka olisi antanut hautapaikan edelleen uutta hautaa varten. Virran kuoleman aikoihin hallinta-ajaksi viimeiselle leposijalle myönnettiin 50 vuotta, nykyään aika on puolittunut kahteenkymmeneenviiteen vuoteen.

Rikoslaissa on hautarauhaa käsittelevä pykälä, jonka mukaan hautarauhan rikkoja voi saada jopa vuoden vankeutta. Miksi kuitenkin on mahdollista, että puskutraktorilla saa luvan kanssa töytäistä paaden kuin paaden nuritse, jos sattuu olemaan viranomaistahon asialla? Eikö hautarauha järky yhtälailla, oli lapion varressa sitten Jussi, Jutta tahi seurakuntayhtymä?

Kansalaisten sydämiin itsensä laulaneen artistin, jonka levytyksiä kuuntelen suuresti eläytyen minäkin monen montaa sukupolvea nuorempi, hautapaikan häätöuhka antoi oivan tilaisuuden kirjoittaa kaksinaismoraalista, joka on askarruttanut minua aikaisemminkin. Kuten historiassa on monen monituista kertaa aikaisemminkin nähty, pyhä on ehdottoman pyhää – niin kauan kuin se valta-asemassa olevalle sopii.

Laulajalegendan hauta pelastui, mutta yhtä hyvin ei käyne meidän rivi-ihmisten hautojen kanssa. Kannattanee pohtia, kannattaako paatta pystyttää ollenkaan. Omat hautajaiseni olen jo suunnitellutkin: valkoisia liljoja, itkua, Danny laulaa taustalla ”hän lähti niin kuin tuhka tuuleen...” ja terävä kopautus maallisten jäämisien astian pohjaan – ehkä joku tuumaa ”humps, sinne meni”. Paloja purtavaksi riittää meille kaikille.

Vaalean meren laineet

2008-10-09T16:45:00.000+03:00

Idea runoseen syntyi syksyn lehtien havistessa odotellessamme rakkaimpani kanssa bussia. Katsoin häneen, hänen vaalean kauneutensa nähden:

Hiuksesi vaalean meren laineita,
kultakehräinen aurinkopuro,
kevään ensisäkeissä sulanutta lunta,
kuin katse prisman lävitse,
sateenkaarilaakso

Kun kasvosi ovat surumieliset
ne aaltoina lipuen kulkevat raskasmietteisesti,
ovat lumivalkoista marmoria;
hiljaisuuden metsän alttari,
kutsuvat lomaansa sormeni
viemään poskesi rinnalleni

Ilosi myötä valaistuneina
valtaavat lämpösi tilan,
levittyvät joutsenen siiviksi,
keltaisena kipinöiväksi
hymysi soihduksi

Mansikankukkia

2008-09-29T16:55:00.000+03:00

Aloitan näillä sanoilla uuden palstani, jonka olen luonut palvelemaan uutena pöytälaatikkonani, pöytälaatikkona, johon myös muut voivat tahtoessaan kurkkia. Ensin kertonen muutaman sanasen itsestäni:

Olen 23-vuotias yliopisto-opiskelija Helsingistä. Opiskelen klassillista filologiaa, harrastan kirjoittamista, lukemista(kukapa ei?), kuntoilua ja elokuvia. Olen kirjoittanut kaikennäköistä lukioikäisestä lähtien, sanat ovat tulleet jäädäkseen, ne ovat osa minua. Enää minun ei tarvitse kirjoittaa, mutta tahdon silti kirjoittaa, luoda tuoden esiin näkemyksiäni, ajatuksiani, kaikkea, mikä maailmassa askarruttaa, ihastuttaa, sulostuttaa; haluan tuoda elämän pienet mansikankukkaset sanasin kaikkien saataville omalta osaltani. Runojani on aikaisemmin julkaistu mm. toisella palstallani, josta lisää myöhemmin, ja myöskin esimerkiksi "Rakkaudennukkaa"(Pilot 2007)-antologiassa, jossa samannimisen runokilpailuun osallistuneita runoja.

Lisäilen tänne hiljalleen sekä uutta että vanhaa tuotantoani. "Kokeellista" runouttani olen julkaissut "Supsautus"-nimisellä palstallani, missä on mm. käännösrunouttani jonkin verran, tällä hetkellä uusimpana erään Carmina Burana -osion käännös. Runojen lisäksi luvassa on myös novelleja ja kaikkea muuta, mitä ikinä päähäni pälkähtääkään kirjoittaa.

Mansikankukkaista syksyä toivon kaikille!