Mitä on onnellisuus?

Elämän tärkeimpiä kysymyksiä on kysymys siitä, mitä viimekädessä on onnellisuus. Pop-lyriikassahan tunnetusti asiat esitetään kaikkein syvällisimmin; tässä italialaisduon Al Bano & Romina Power ajatuksia käännettynä aiheesta, heidän kappaleestaan Felicità 'Onnellisuus'

Onnellisuus

Onnellisuutta on pitää kädestä
mennä kauas, onnellisuutta.
Sinun viaton katseesi
ihmisten keskellä, onnellisuus.
Pysyä läheisinä kuin lapsukaiset
onnellisuus, onnellisuus.

Onnellisuutta on untuvatyyny
joen vesi, joka tulee ja menee.
Sade joka ropisee
verhojen takana, onnellisuutta.
Himmentää valoja tehdäkseen rauhan
onnellisuus, onnellisuus.

Onnellisuutta on lasi viiniä
sämpylän kera, onnellisuutta.
Jättää sinulle lippunen pöytälaatikkoon, onnellisuutta.
Ja laulaa kahdestaan,
kuinka paljon pidän sinusta
onnellisuus, onnellisuus.

Tunne nyt ilmassa
meidän rakkauslaulumme, joka lentää.
Kuin ajatus, joka tuntee onnellisuuden.

Tunne nyt ilmassa
lämpimämpi auringon säde, joka paistaa.
Kuin hymy, joka tuntee onnellisuuden.

Onnellisuutta on yllättävä ilta,
valot päällä ja radio, joka on päällä
onnittelulappunen täynnä sydämiä, onnellisuutta.
Odottamaton puhelinsoitto,
onnellisuus, onnellisuus.

Onnellisuutta on öinen ranta,
aalto, joka lyö, onnellisuus.
Käsi sydämellä, joka on täynnä rakkautta, onnellisuutta
Odottaa aamuruskoa tehdäkseen kaiken uudestaan,
onnellisuus, onnellisuus.

Tässä linkki Youtubeen, jos haluaa kuunnella kappaletta lukiessaan:
http://www.youtube.com/watch?v=vE5coeBAZBY
Ja alkuperäiset lyriikat esim. tuolta

Aamuruuhkasta oravanpyörään

Jatkan aiheesta, josta kirjoitin tekstissäni Mölisevä torirahvas. Siinä kirjoitin seuraavaa:

"Ihmiselle on markkinatalous
markkinoinut vapauden vapautena kuluttaa ja saada materiaa aivan uudella
tavalla. Useilta on vain jäänyt käsittämättä, että tämä "kuluttaminen"
kuluttaa heitä itseäänkin, että vapaus kuluttaa onkin tosiasiassa vain
orjuutta toimia, kuten markkinavoimat tahtoisivat kuluttajien toimivan."

Eikä tarvitse kuin kymmenisen minuuttia olla liikenteessä Helsingin aamuruuhkassa, niin ei tiedä, pitäisikö tarttua konepistooliin vai itkeä. Sankat joukot väkeä on liikkellä, harmaina, väsyneinä ja passivoituneina valmiina pyörittämään oravanpyörää. Nämäkö väsyneet, itseensä, työhönsä ja elämäänsä kyllästyneet ihmispolot ovat onnellisia tästä markkinatalouden suomasta vapaudesta? Hekö ovat emansipoituneita ja itsensä tarpeellisiksi tuntevia yksilöitä?

Meidän "vapautemme" on, kuten jo kirjoitettu, vapautta kuluttaa ja tehdä niin tietyissä puitteissa. Parhaassa tapauksessa ihminen itse on saatu uskomaan, ettei voi olla onnellinen ilman tiettyä kulutustasoa. Pahimmillaan ihminen on orjuutettu siinä vaiheessa, kun hänet saadaan velkakierteeseen, kun hän -- kykynsä ja voimavaransakin ylittäen -- epätoivoisessa kamppailussaan onnellisuuden (=korkea elintaso, väh. 2-3 autoa, lomahuvila, osake, laajakuvatelevisio yms., yms.) tavoittelussa ottaa lainaa. Silloin hän on itsensä jalkapuuhun kahlinnut!

Kyetäkseen suoriutumaan velkataakastaan, lyhentääkseen lainaa eikä pelkkiä korkoja, hänen on pysyttävä terveenä myös mieleltään pysyäkseen kuluttavassakin työssä. Sairaslomarahoilla ei velkoja makseta, eikä nykytyökulttuurissa, joka vain kiristyy kiristymistään, kukaan pysy kovin pitkään terveenä. Ihmisellä ja hänen jaksamisellaan on rajansa, talouskasvulla ja ahneudella ei näytä olevan.

Talouskasvuun perustuva yhteiskunta pakottaa ihmiset töihin, joissa ei ole mitään edellytyksiä viihtyä. Ihmiset ovat joko koneen jatkeita, koneen tavoin vailla yksilöllisyyttä tai sitten pyörittelevät jotakin täysin epäolennaista. Toki, myönnän, on olemassa ihmisiä, jotka viihtyvät työssään ja ovat siitä ylpeitä. Hyvä heille! Ihmisen kuuluukin tehdä työtä. Mutta työn täytyisi olla myös inhimillistä eikä sen pitäisi olla täysin itseisarvoista. Voiko väittää terveeksi sellaista ihmistä, joka ei näe lastensa kasvavan, koska on aina työssä? Hän käyttää elämänsä työssä ja, kas vain -- elämä onkin yhtäkkiä mennyt.

Ympäristön tuhoutuminen on siis vain nyky-yhteiskunnan talouskasvun toinen puoli. Toinen puoli on onnen tuhoutuminen, ajaudutaan yhä kauemmas onnellisuudesta. Jonkin verran on vastarintaa esiintynyt ja toivottavasti se lisääntyykin.

Aikaisemmassa kirjoituksessani linkitin Helsingin Sanomien loistavaan artikkeliin rauhoittumisesta. Siinä yksi näkökulma suunnan muuttamiseen.

Meinasin pudota tuolilta, kun luin mielenkiintoista kirjaa, Pentti Linkolan ja Osmo Soininvaaran Kirjeitä Linkolan ohjelmasta(WSOY:n Ilmestyskirjasto, 1986); siinä siteerattiin SITRA:n raporttia vuodelta 1981, jossa ennustettiin, että Suomessa vuonna 2010 esiintyisi ihmisiä, jotka alentaisivat vapaaehtoisesti elintasoaan ja tekisivät työtä vain sen verran kuin tarvitsisivat rahaa elääkseen vaatimattomalla elintasollaan. Aika hieno ennustus, vähän on sellaista havaittavissa.

Sitten on olemassa "vastarintaa", joka ei johda mihinkään; saamattomia nahjuksia, joiden mielestä maailma muuttuu absoluuttisesti paremmaksi sillä, että jokaisen vastaantulevan koinimista kutsutaan ihmissuhdeanarkiaksi yms. jonninjoutavaksi hölynpölyksi. Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa. Mielenkiintoista on, että huorintekemisestäkin saadaan radikaalia, kun sille annetaan raflaava nimi(!).

Minne on määräni

Minulla ja muualla toverillani on retoriikassamme tapana pedata -- osin tiedostamatta, osin tiedostaen -- puheenaiheita siten, että valittu aihe mahdollistaa jonkun tietyn sanan, ilmaisun tahi kaskun esilleottamisen.

Omista ilmaisuistani, jota varten mieleni keksii uskomattomia virityksiä päästäkseen sitä käyttämään, ehdoton suosikkini on "elokuvamoguli". Dino De Laurentiin kohdalla sopiva määre on syöpynyt pahasti sanavarastooni kaikkien läheisteni suureksi iloksi.

Tavallisten keskustelujen lomassa tulee usein tilaisuuksia sanoa sana "elokuvamoguli"; miltei jokainen elokuva-aiheinen, tai sitä sivuava, keskustelu mahdollistaa sen. Esimerkiksi voi esittää näkemyksensä puheillaolevasta elokuvasta yms. ja todeta ikään kuin loppukaneetiksi, että "kyllä minusta sittenkin pitäisi tulla ehta elokuvamoguli". Siitä, jos mistä tulee hyvä mieli.

No, tätä on harrastettu vuosia. Mutta vaikuttaa pahasti siltä, että tilanne on mennyt monimutkaisemmaksi ja saanut uuden ulottuvuuden: uneni, nähkääs.

Näin näet viime yönä unta, jossa oli jokin elokuvajuliste. Siinä oli ramboilua,jonkinlaisen b-luokan toimintaelokuvan juliste oli ilmeisesti kyseessä. Elokuvan nimi oli kekseliäs, siinä oli yhdistetty sanat guerilla 'sissi' ja racist 'rasisti' saamalla näin "Gueracist". Elokuvan päähenkilö oli ilmeisesti John Corbett*(onkohan kirjoitettu
oikein?).

Aamulla heräsin, kerroin vaimolleni oudosta unestani ja pääsin käyttämään kuolematonta ilmaisua. Ihanaa.

*Nähtävästi pidän kyseistä näyttelijää sopivana ramboiluun ja lisäksi rasistinakin. Ei kovin imartelevaa hänelle.

Rohkeutta rauhoittumiseen

Helsingin Sanomissa oli hieno juttu:
http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Rohkeutta+rauhoittumiseen/1135259982071

Ich rauche nicht

Idiootit, niitä on joka puolella. Ei tarvita kuin pari varomatonta askelta ulkomaailmaan, keskivertokadulle ja -- kas, idiootti ilmielävänä.

Tämänkertainen harmitukseni aihe sai alkunsa kirkkaana alkusyksyn päivänä. Aurinko paistoi lempeästi, ilmassa tuoksui syksyn kuulaus ja lehdet puissa vaikuttivat vielä sinnittelevän ruskaa vastaan, pitäen kiinni vihreästä asustaan. Oli kaunista siis, ja olin juuri nauttinut mukavan lounaan Porthanian ruokalassa.

Sitten astuin ulos. Porthanian pihamaalla istuskeli pieni kolmen hengen seurue, joista kaksi aikuisia miehiä. He istuivat pihaa reunustavilla kivillä keskustelemassa. Heidän välillään oli runsas metri tilaa, toinen poltti tupakkaa, toisella oli pieni, ehkä puolivuotias lapsi vaunuissa vierellään tutti suussa.

Syöpäkääryleen katku oli vahvempi kuin Venäjän metsäpalojen aiheuttamat käryt menneenä kesänä. Sieluni hurjistui, silmäni saivat punaista väriä, kävelin heidän luokseen ja virkoin:
-- Saako teistä ottaa kuvan? kysyin yrittäen pitää äänensävyni edes jokseensakin kohteliaana.
-- Miks? ölähti korsteeni itse.
-- Teen blogiini juttusarjaa idiooteista. Näin teidät ja ajattelin...

Loppua keskustelusta ei ole syytä taltioida säädyllisyyssyistä. En valitettavasti saanut kuvaa heistä. Mutta idiootin näin. Mokoma poltteli viattoman lapsen vieressä. Hävetköön!

Mölisevä torirahvas

Katsoin. Ja katsoin lisää. Silmiäni, päätäni ja sieluani alkoi särkeä, mutta minun oli pakko silti katsoa lisää. Vihainen nuori mies heräsi. Syntyi pienoisessee.

"Suuri, mölisevä suu". Sellaiseksi kalastaja-filosofi Pentti Linkola -- jota
usein ovat tituleeranneet hulluksi juuri ne, jotka eivät ole hänen
kirjoituksiaan lukeneet enempää kuin kontekstista irroitetun lainauksen
verran -- kuvaa kansaa, joukkoa, jossa tyhmyys tiivistyy. Mielipiteeseen on
hyvin vaikeaa olla yhtymättä, jos vähänkin seuraa, mitä yhteiskunnassa ja
maailmalla tapahtuu.

Antiikin filosofi Protagoras esitti kuuluisaksi tulleen lausahduksen "ihminen on
kaiken mitta". Kaiken on tapahduttava siis ihmisen näkökulmasta, yhden lajin
tarpeita ja toiveita silmällä pitäen. Ja kas, humanismi siinä
alastomimmillaan!

Luonnonsuojelussa ihmiskeskeisyys on nähtävissä aatteellisessa kahtiajaossa.
Konservatismi suojelee luontoa ihmistä varten, ihmisen tarpeet
raaka-aineissa, virkistyskäytössä yms. huomioon ottaen. Preservationismi
suojelee luontoa itseltään ihmiseltä, heinäsirkoista vaarallisimmalta. Ja
totta vie, suojelusta luonto kaipaakin, suorastaan huutaa sitä!

Näin laajamittaiseen luonnon raiskaukseen, korkojen lisäksi pankkiholvinkin
ulosmittaamiseen yltävään kiskontaan ei ole päästy yksittäisten henkilöiden
elintasomasturbaatiolla. Kuten Linkola asian ilmaisee, vaikka kaikki
luxemburgilaiset voivat rellestää mielinmäärin, viskellä akkuhappoja jokeen,
poltella kaskia, rakennella kännykkämastoja ja ajella ökyautoja minkä
suinkin kerkeävät. Ei se maailmaa kaataisi.

Kautta historian ovat monenlaiset hallitsijat, tyrannit, johtohahmot ja
kansan ylin kerros osoittaneet vaurauttaan suorastaan öykkärimäisinkin ilmiöin.
On rakenneltu palatseja ja puutarhoja, rahdattu eksoottisia eläimiä
ympäriinsä, eikä juomingeille ja mässäilylle ole ollut loppua näkyvissä. Eikä
tästä ole seurannut luonnon monimuotoisuuden räjähdysmäistä
köyhtymistä.

Tavallinen kadunmies, joka on johdatettavissa vaikka mihin, kunhan leipää ja
sirkushuveja piisaa, voidaan nähdä syypäänä. Vai voidaanko? Vai onko
henkilö, joka painii mielipahassa siitä, ettei ole varaa kuin Toyotaan,
vaikka kaverilla on Mercedes, eikä edes 42 tuuman laajakuva-televisioon,
sittenkin uhri tässä kaikessa? Siitäkin huolimatta, että miljoonat ja
miljoonat hänenkaltaisensa kulutuksellaan näännyttävät luontomme
elintavoillaan?

Vielä 1960-luvulle saakka -- näin muistan lukeneeni -- tutkimusten mukaan
elintason kohoaminen esimerkiksi Suomessa palveli yleisen onnellisuuden
lisääntymistä; tokihan ilo on ihmisellä herkemmässä, jos ei ole huolta
jokapäiväisestä leivästä ja särpimestä. Kuitenkin 1960-luvun
historiallisesta ja globaalista näkökulmasta verrattainkin
korkea elintaso autoineen, televisioineen ja jääkaappeineen on
nykyisenkaltaiseen kerskakulutukseen verrattuna vain tulitikku tunkiolla.

Kaiken tämän tavara- ja ylellisyystarjoilun keskellä suree pieni, yksinäinen
ihminen, joka on kadottanut itsestään jotain aivan olennaista ja tärkeää,
ihmisyyden, liekin joka sytyttää virvatulet ja tuo ilonkyyneleet meihin
kaikkiin tällä pienellä planeetallamme. Ihmiselle on markkinatalous
markkinoinut vapauden vapautena kuluttaa ja saada materiaa aivan uudella
tavalla. Useilta on vain jäänyt käsittämättä, että tämä "kuluttaminen"
kuluttaa heitä itseäänkin, että vapaus kuluttaa onkin tosiasiassa vain
orjuutta toimia, kuten markkinavoimat tahtoisivat kuluttajien toimivan.

Ollakseen kulutusyhteiskunnassa mallikansalainen ihmisen on uhrattava
vapaa-aikansa työnteolle, jossa hänestä pahimmillaan nyhdetään kaikki
liikenevä ja ylimääräinenkin irti. Toiset pistävät vastaan, eivätkä pidä
työtä kuin välttämättömyytenä. Heillä on muitakin arvoja, heitä kiinnostaa
vapaa-aika, perhe, ystävät yms. ihmiselle luonnollinen. Toiset ovat niin
syvällä vapaudessaan, että tekevät tauotta töitä, vatsahaavat ulvoen,
korppikotkat pään yläpuolella odottelemassa. Ja saadakseen mitä? Saadakseen
lisää rahaa, lisää elintasoa, lisää tavaraa... Menettämällä samalla ajan
käyttää näitä kaikkia, pahimmillaan menettäen perheensä ja läheisensä
vaurauden takaa-ajossa.

Aikaamme usein luonnehditaan materialistiseksi, materiaa arvostavaksi ja
ihannoivaksi. Toisaalta se sitä onkin, kulutustavarat ovat statussymboleita,
niitä kaupitellaan onnellisuuden takeina. Aikakautemme ja yhteiskuntamme on
äärimmäisen pinnallinen, kaikki mahdolliset ilmiöt tuotteistetaan ja
hinnoitellaan, asetetaan markkinointikoneistoon, jonka avulla kuluttajalle
luodaan tarve johonkin, mikä tarpeeksi kovan indoktrinaation jälkeen
alkaakin vaikuttaa aivan yhtä luonnolliselta kuin tarve käydä asioillaan.

Kuitenkin kaiken tämän alta paistaa ilmiselvästi läpi, suorastaan ammottaa,
että länsimaalainen kulutusyhteiskunnan ihminen ei arvosta tavaraa ja
materiaa, ei ole materialistinen. Silloinhan ostaisimme vain parasta, emmekä
vilkaisisikaan halpatuotantoon tai hankkisi tavaroita ylenpalttisesti. Sen
sijaan arvostaisimme käsityötä ja siihen littyviä esteettisiä ja
ekologisiakin arvoja, yksilöllisyyttä ja jokaisen esineen historiaa ja
käyttötarkoitusta. Emme hankkisi massaesineitä, vaan osaisimme arvostaa
jokaista käsintehtyä, kaunista puukauhaa, joilla jokaisella on
runollisempikin tarina kuin lähimmän halpatuotantomaan tehtaasta rekkaan
putkahtaminen. Samalla olisi huoli omaisuudestakin pienempi. Hellenistisen
ajan näytelmäkirjailijalta Menandrokselta on säilynyt elämänohje, jonka
mukaan köyhyyden sietäminen ei kuulu kaikille, vain viisaille. Vähyydessä on
viisautta, joka pienelläkin ajatustyöllä tullee kenelle hyvänsä täysin
ilmeiseksi.

Vastataksemme siis kysymykseemme, onko pieni ihminen tässä pyörityksessä
vain uhri, voinemme sanoa varauksetta, että on. Hän itse kärsii, hänen
lapsensa kärsivät, koko ihmiskunta kärsii -- luonnostamme puhumattakaan. Ei
kukaan voi olla onnellinen tilanteessa, jossa painostetaan viimeiseen saakka
olemaan koko ajan tehokkaampi, tehokkaampi opiskelija, tehokkaampi lapsi,
kirjastonhoitaja, automekaanikko tai vanhempi. Ihminen tarvitsee rauhaa ja
vapautta, vapautta ja aikaa katsella, kun kahvi tippuu ja joki virtaa, yksin
ja yhdessä läheistensä kanssa. Ei hän pohjimmiltaan halua olla niin
turmeltu, ettei hetkeäkään kestä olla rauhassa, koko ajan napit korvilla,
kun ei kestä elämää sellaisena kuin se on, vaan ainoastaan yhteiskuntamme
kehittämänä versiona, jossa elokuvateatterin pisoaareihinkin on asennettu
näytöt, ettei vain omia ajatuksiaan joutuisi kestämään ja jotta olisi koko ajan
tietoinen, kiitos mainonnan, siitä mitä todella tarvitsee.

Annan armahduksen rahvaalle, eiväthän kaikki osaa ja kykene ajattelemaan
niin pitkälle. Oma mielenrauha ja yöunetkin ovat vaakalaudalla, jos alkaa
kyseenalaistaa kaikkea ympärillään vallitsevaa. Vaikkakin se on tarpeen,
vaikkakin meidän kaikkien olemassaolo tulevaisuudessakin riippuu siitä. Äiti
Maa katsoo meitä riippuen kynsillään kalliojyrkänteen seinästä itkien ja
valittaen meitä avuksi. Me katselemme alas kallion laelta. Tahdommeko
irrottaa hänen otteensa elämästä, samalla omastammekin?

Herakleitos mennyt on

Tänään, arvoisat lukijat, saatte luettavaksenne käännökseni epigrammirunosta, jonka on kirjoittanut hellenistisellä ajalla elänyt aleksandrialainen runoilija Kallimakhos (n. 305 eaa. - n. 240 eaa.). Runo kertoo hänen ystävänsä Herakleitoksen kuolemasta.

Joku kertoi minulle kohtalostasi, Herakleitos, ja sai minut
kyyneliin. Mieleeni muistui, kuinka niin monet kerrat me
juttelimme auringon laskuun. Mutta nyt sinä,
halikarnasson vieras, olet aikoja sitten ollut tuhkaa:
kuitenkin elävät sinun satakielesi siellä, missä
kaiken anastaja, Hades, ei kajoa sinuun sormellakaan.

Alkuteksti:
Εἶπέ τις Ἡράκλειτε τεὸν μόρον, ἐς δέ με δάκρυ
ἤγαγεν, ἐμνήσθην δ᾽ ὁσσάκις ἀμφότεροι
ἥλιον ἐν λέσχηι κατεδύσαμεν: ἀλ̀λὰ σὺ μέν που
ξεῖν᾽ 'Αλικαρνησεῦ τετράπαλαι σποδιή:
5αἱ δὲ τεαὶ ζώουσιν ἀηδόνες, ἧισιν ὁ πάντων
ἁρπακτὴς Ἀίδης οὐκ ἐπὶ χεῖρα βαλεῖ.