Akhilleen hevoset

Ainejärjestöni Symposionin julkaiseman Rostran uusimmassa numerossa 1/2010 on julkaistu jouluna tekemäni käännös Konstantinos Kavafiksen runosta Akhilleen hevoset.

Kavafis(1863-1933) on yksi tunnetuimmista ja käännetyimmistä nykykreikkalaisista runoilijoista. Aleksandrialainen runoilija käytti pseudo-historiallisia aiheita runoissaan, tuoden esille omia ajatuksiaan hyödyntäen antiikin ja myöhäisantiikin henkilöiden edesottamuksia, historiallisia tapahtumia ja mytologiaakin. Hänen runonsa vaikuttavat esimerkiksi arvostamani Eino Leinon Mesikämmenen tavoin näennäisen vaatimattomilta ja viattomilta, mutta hieman tarkemmin paneutumalla aukeavatkin korkeammat sfäärit.

Niitä varten, jotka eivät saa lehteä käsiinsä, julkaisen käännöksen tässä:

Akhilleen hevoset

Kun ne näkivät kuolleena Patrokloon,
joka urhea, väkevä ja nuori oli ollut niin,
vaipuivat hevoset Akhilleen kyyneliin:
niiden kuolematon luonto leimahti roihuten,
kun ne näkivät kuoleman tekosen.
Ne pudistivat päitään ja tuuheita harjaksiaan hulmuttivat ,
tömistelivät maata kavioin, ja surivat
Patroklosta, jonka aistivat elottomaksi, menehtyneeksi,
enää vain inhaksi lihaksi – hänen henkensä sammuneeksi –
avuttomaksi, että tämä hengetön on,
kutsuttu suureen Tyhjyyteen tieltä elon.

Zeus näki kuolemattomien hevosten
kyyneleet ja katui. ”Peleun1 häitä kun juhlittiin”,
hän sanoi, ”ei olisi pitänyt päättää kiireessä niin:
parempi, etten olisi teitä antanut pois
hevosparkani! Mitä etsiä sieltä vois,
alhosta ihmiskunnan, missä olette kohtalon leikkikaluja vain...
Teitä, joille ei ole kuolemaa, ei vanhuutta lain,
onnettomuudet hallitsevat. Sielunne saattavat
piinaan ihmiset...” – Kuitenkin vuotavat
vuoksi kuoleman onnettomuuden ikuisen
kyyneleet kahden eläimen ylhäisen...

Köyhän miehen buddhalaisuutta

"En enää aja virvatulta", näin kirjoitti suuri runoilija E. Leino yhdessä tunnetuimmista runoistaan Nocturne.

Kirjastossa kerran lueskelin köyhän miehen buddhan, Leo Buscaglian kirjaa, jossa hän esitti Buddhan esittämän ajatuksen siitä, kuinka voi olla onnellinen, kun ei halua mitään.

Historioitsija Tacitus kirjoittaa -- muistaakseni -- Germania-teoksessaan pohjoisen kansasta. He asuivat yksinkertaisesti, roomalaisesta näkökulmasta sangen barbaarisesti metsän keskellä. Elämänmenolla oli omat leppoisat uomansa. Tacitus kuvaili em. kaltaista ajatustaan kutakuinkin siten, että "kaukana ihmisistä ja kaukana jumalista he ovat saavuttaneet sen, mitä voi vain toivoa: he eivät tahdo mitään".

Miten me kaikki oppisimme elämään hetkessä, näissä ohivilahtavissa välähdyksissä? Onko onnellinen se, joka koko vuoden tekee vuorotta töitä päästäkseen sikailemaan lomalle kuukaudeksi, vaiko se, joka koko tuonkin ajan on "ajamatta virvatulta", aistii jokaisen vivahduksen talven lumihiutaleiden tanssissa, lintusten kevätlauluissa luonnon alkaessa virkistellä itseään hereille talviunilta? Mikä sisintämme jäytää, kun niin kovasti sitkuttelemme?

Itse huomaan usein odottavani jotakin vähän liikaakin, niin paljon, että nykyinen hetki on yhtä huokailua ja kellon katselua: sitten KUN pääsen sinne ja sinne, JOS/KUN olen tehnyt sitä ja tätä. Ja mitä minä muka hyödyn siitä, että odottamalla odotan -- en mitään! Päinvastoin sekin hetki muuttuu sangen kitkattomasti stressaavaksi ja synkäksi. Koko tuon ajan olisin voinut katsella rauhassa, mitä mahdollisuuksia minulla on tässä, tarkkailla ja mietiskellä, antaa intuition viedä tai tarttua vaikkapa velvollisuuteenkin.

Kehotanpa siis itse kutakin pohtimaan, mitä voisin tehdä juuri näillä viisarilukemilla sen eteen, ettei jurnuttelisi katsellen kalenteria kulmat kurtussa ja pinna kireällä.

Kahvihammasta kolottaa -- taas!

Sitten viime kirjoitukseni, joka koski oikeaa mustaa kultaa, kahvia, tilanne ei ole juurikaan muuttunut. Ei ainakaan parempaan suuntaan, olen näet väsymyksen vain kertyessä lisännyt kahviannosten määrää ja vahvuutta. Neljä kuppia käynnistää päivän rattoisasti tätä nykyä.

Kofeiiniaddiktio ei myöskään ole tietenkään helpottanut, vaan päivittäisen annoksen puuttuessa harhailen kaupungin kaduilla kuin mikäkin paatunut narkomaani: hupparin huppu syvällä silmillä, koska addiktin silmäni eivät kestä niin kovin kirkasta päivänvaloa, kasvoni kalpeina ja posket kuopalla.

Tuollaisella harhailuretkellä, kun kahvi on kotoa loppunut, käveleskentelen päämäärättömästi sinne, missä kahvi tuoksuu minusta eniten. Liikun viemäreissä, julkisissa liikennevälineissä, nuuhkin käytettyjä kahvinsuodattimia kunnon ihmisten roskalaatikoista ja komposteista. Joskus pistän huulen alle pienen palan kahvinpurua auttamaan jaksamaan seuraavalle kohteelle.

Koukuttumisen kaikkivopaisuudesta kertoo hyvin myös se, että muuan aamu minun teki niin kovasti mieli kahvia, että katsellesssani pientä 9kk ikäistä tytärtämme, hän tuoksui minusta kahville! Niin, kahvi voi olla hyvin, hyvin paha asia. Mutta minkäs teen, kun nukuttua vauvan kanssa ei saa, ja pään pitäisi opiskellessa toimia. Paha yhdistelmä, ja ei sillä, että kahvi enää tässä vaiheessa juurikaan piristäisi. Asiaa lienee syytä pohtia.

Writestyle

Lifestyle, siitä kertovia lehtiä, Internet-sivuja ja lehtiä on vaikka muille jakaa. On tärkeää tietää, miten kuluttaa "oikein"; tietää mitä ostaa, mitä pukee päälleen, missä käy lomalla jne. Mutta miettiikö kukaan, millä kirjoittaa muistiinpanonsa, kirjeensä ja kauppalistansa? Harvapa minun tietääkseni. Ja kun kerran elämme sellaisessa yltäkylläisyydessä ja turhamaisuudessa, että meillä on varaa sekä aikaa pohtia tällaisia seikkoja, esitän oman näkemykseni tästä.

"Writestyle"-termi juolahti mieleeni taannoin em. kaltaisia pohtiessani, ja mikäli ilmaisua ei kukaan ole aikaisemmin keksinyt käyttää, lanseeraan sen täten käyttöön: ja "RÄKS" -- shampanjapullo poksahtaa sanastolaivan kylkeen! Tästä lähtien jokaisen itseään kunnioittavan kynäniekan, tai vain satunnaisenkin muistiinpanojen tekijän, on syytä tietää, millä välineillä kirjoittaa. EI ole aivan sama, sutaiseeko muistiinpanot ruutuvihkoon tylsällä lyijykynällä (ja ties minkä merkkisellä). Jos ei tästä seikasta välitä, samantien voi olla välittämättä siitä, mitä leipää syö, mitä kirjoja lukee, mitä ajattelee. Siinäpä vasta sivistysihminen!

Mitään kiveenkirjoitettuja neuvoja ei toki voi kenellekään antaa, sillä oikean writestylen omaksuminen on samojen lainalaisuuksien alainen kuin muukin elämäntyyli: sen on korostettava yksilön persoonallisuutta. Tylsä halpislyijykynä kertoo samaa kuin 1990-luvun alussa suositut raitaverkkarit tai sen ajan neonväreillä kirkuva tuulipuku. Valitkaa siis tarkoin muistikirjasenne ja kynäsenne.

Koulutuksessa kaunokirjoitus on lähes tyystin syrjäytetty tänä digitaalisten rääppäimien aikakautena. Kuulemma nykyisin koulussa opetettava kirjoitus muistuttaa jotain käsialan (joka jo minun kouluaikoinani oli "kaunon" sijasta pikemminkin "rumoa") ja tekstausten välistä olevaa kyhäelmää. Poissa ovat vanhanajan kirjoituksen kauneus, ja hienostuneisuus.

Olen itse omaksunut vanhoista kirjeistä ym. näyteteksteistä vanhan ajan kirjoitustyyliä, enkä voi sanoa kuin, että se on tuonut paljon kauneutta kirjoitukseeni. Motivoidun jopa helpommin kirjoittelemaan muistikirjaani esimerkiksi bussimatkoilla, koska vaikkei korkealentoisia, sfääreihin yltäviä ajatuksia syntyisikään, on silkkaa vilpitöntä iloa katsella kauniiden kirjainten muodostumista paperille, kirjoittipa sitten asiaa tahi puuta heinää. Elvyttäkäämme kauneus, jolle ei ole enää sijaa nykymaailmassa, tuo rahan vallan alle nitistetty sieluja herättelevä luonnonvara, muistakaamme kreikkalaiset!

Sisäinen rap-taiteilija

Sisäinen rap-taiteilijani heräsi tänään Kannelmäessä odottaessani bussia räntäsateessa nuhaisena ja tukkoisena. Pintaan pulpahti mölyävää naapuriamme kohtaan tuntemani kauna, kauna, joka on kasvanut kasvamistaan monina unettomina öinä, jotka ovat aiheutuneet yläkerran öykkäreiden pauhusta, juoppoudesta ja haureudesta. Tässäpä tämä:

Naapuri helvetistä

Yläkerran naapuri on tosi iso mulkku,
luulee olevansa koko talon kunkku.
Saa kyllä pataa,
jos vittu jatkaa samaa rataa.

KERTOSÄE:
Naapurini on helvetistä,
kuin ihmiskunnan likaviemäristä.
Käyttäytyy kuin mikäkin densa,
jolle meno lopu,
niin haisee bensa!

Nyt multa riimiä pukkaa,
ja kyllä tämän naapuruston
vielä kuntoon rukkaan.
Ei tää biisi vielä loppunutkaan,
kun sanon: oikeasti
tahdon kaikille vaan rauhaa,
mutt' yritä siinä, kun
naapurin stereot
vittu sen kun pauhaa.

Naapurini...