Aamuruuhkasta oravanpyörään

Jatkan aiheesta, josta kirjoitin tekstissäni Mölisevä torirahvas. Siinä kirjoitin seuraavaa:

"Ihmiselle on markkinatalous
markkinoinut vapauden vapautena kuluttaa ja saada materiaa aivan uudella
tavalla. Useilta on vain jäänyt käsittämättä, että tämä "kuluttaminen"
kuluttaa heitä itseäänkin, että vapaus kuluttaa onkin tosiasiassa vain
orjuutta toimia, kuten markkinavoimat tahtoisivat kuluttajien toimivan."

Eikä tarvitse kuin kymmenisen minuuttia olla liikenteessä Helsingin aamuruuhkassa, niin ei tiedä, pitäisikö tarttua konepistooliin vai itkeä. Sankat joukot väkeä on liikkellä, harmaina, väsyneinä ja passivoituneina valmiina pyörittämään oravanpyörää. Nämäkö väsyneet, itseensä, työhönsä ja elämäänsä kyllästyneet ihmispolot ovat onnellisia tästä markkinatalouden suomasta vapaudesta? Hekö ovat emansipoituneita ja itsensä tarpeellisiksi tuntevia yksilöitä?

Meidän "vapautemme" on, kuten jo kirjoitettu, vapautta kuluttaa ja tehdä niin tietyissä puitteissa. Parhaassa tapauksessa ihminen itse on saatu uskomaan, ettei voi olla onnellinen ilman tiettyä kulutustasoa. Pahimmillaan ihminen on orjuutettu siinä vaiheessa, kun hänet saadaan velkakierteeseen, kun hän -- kykynsä ja voimavaransakin ylittäen -- epätoivoisessa kamppailussaan onnellisuuden (=korkea elintaso, väh. 2-3 autoa, lomahuvila, osake, laajakuvatelevisio yms., yms.) tavoittelussa ottaa lainaa. Silloin hän on itsensä jalkapuuhun kahlinnut!

Kyetäkseen suoriutumaan velkataakastaan, lyhentääkseen lainaa eikä pelkkiä korkoja, hänen on pysyttävä terveenä myös mieleltään pysyäkseen kuluttavassakin työssä. Sairaslomarahoilla ei velkoja makseta, eikä nykytyökulttuurissa, joka vain kiristyy kiristymistään, kukaan pysy kovin pitkään terveenä. Ihmisellä ja hänen jaksamisellaan on rajansa, talouskasvulla ja ahneudella ei näytä olevan.

Talouskasvuun perustuva yhteiskunta pakottaa ihmiset töihin, joissa ei ole mitään edellytyksiä viihtyä. Ihmiset ovat joko koneen jatkeita, koneen tavoin vailla yksilöllisyyttä tai sitten pyörittelevät jotakin täysin epäolennaista. Toki, myönnän, on olemassa ihmisiä, jotka viihtyvät työssään ja ovat siitä ylpeitä. Hyvä heille! Ihmisen kuuluukin tehdä työtä. Mutta työn täytyisi olla myös inhimillistä eikä sen pitäisi olla täysin itseisarvoista. Voiko väittää terveeksi sellaista ihmistä, joka ei näe lastensa kasvavan, koska on aina työssä? Hän käyttää elämänsä työssä ja, kas vain -- elämä onkin yhtäkkiä mennyt.

Ympäristön tuhoutuminen on siis vain nyky-yhteiskunnan talouskasvun toinen puoli. Toinen puoli on onnen tuhoutuminen, ajaudutaan yhä kauemmas onnellisuudesta. Jonkin verran on vastarintaa esiintynyt ja toivottavasti se lisääntyykin.

Aikaisemmassa kirjoituksessani linkitin Helsingin Sanomien loistavaan artikkeliin rauhoittumisesta. Siinä yksi näkökulma suunnan muuttamiseen.

Meinasin pudota tuolilta, kun luin mielenkiintoista kirjaa, Pentti Linkolan ja Osmo Soininvaaran Kirjeitä Linkolan ohjelmasta(WSOY:n Ilmestyskirjasto, 1986); siinä siteerattiin SITRA:n raporttia vuodelta 1981, jossa ennustettiin, että Suomessa vuonna 2010 esiintyisi ihmisiä, jotka alentaisivat vapaaehtoisesti elintasoaan ja tekisivät työtä vain sen verran kuin tarvitsisivat rahaa elääkseen vaatimattomalla elintasollaan. Aika hieno ennustus, vähän on sellaista havaittavissa.

Sitten on olemassa "vastarintaa", joka ei johda mihinkään; saamattomia nahjuksia, joiden mielestä maailma muuttuu absoluuttisesti paremmaksi sillä, että jokaisen vastaantulevan koinimista kutsutaan ihmissuhdeanarkiaksi yms. jonninjoutavaksi hölynpölyksi. Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa. Mielenkiintoista on, että huorintekemisestäkin saadaan radikaalia, kun sille annetaan raflaava nimi(!).