Sitten viime kirjoitukseni, joka koski oikeaa mustaa kultaa, kahvia, tilanne ei ole juurikaan muuttunut. Ei ainakaan parempaan suuntaan, olen näet väsymyksen vain kertyessä lisännyt kahviannosten määrää ja vahvuutta. Neljä kuppia käynnistää päivän rattoisasti tätä nykyä.
Kofeiiniaddiktio ei myöskään ole tietenkään helpottanut, vaan päivittäisen annoksen puuttuessa harhailen kaupungin kaduilla kuin mikäkin paatunut narkomaani: hupparin huppu syvällä silmillä, koska addiktin silmäni eivät kestä niin kovin kirkasta päivänvaloa, kasvoni kalpeina ja posket kuopalla.
Tuollaisella harhailuretkellä, kun kahvi on kotoa loppunut, käveleskentelen päämäärättömästi sinne, missä kahvi tuoksuu minusta eniten. Liikun viemäreissä, julkisissa liikennevälineissä, nuuhkin käytettyjä kahvinsuodattimia kunnon ihmisten roskalaatikoista ja komposteista. Joskus pistän huulen alle pienen palan kahvinpurua auttamaan jaksamaan seuraavalle kohteelle.
Koukuttumisen kaikkivopaisuudesta kertoo hyvin myös se, että muuan aamu minun teki niin kovasti mieli kahvia, että katsellesssani pientä 9kk ikäistä tytärtämme, hän tuoksui minusta kahville! Niin, kahvi voi olla hyvin, hyvin paha asia. Mutta minkäs teen, kun nukuttua vauvan kanssa ei saa, ja pään pitäisi opiskellessa toimia. Paha yhdistelmä, ja ei sillä, että kahvi enää tässä vaiheessa juurikaan piristäisi. Asiaa lienee syytä pohtia.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti