Synnytyskertomus

Julkaisen vaimoni kirjoittaman synnytyskertomuksen, joka kertoo itse synnytyksen ja vähän taustojakin siihen liittyen.

Synnytystarinani

Tarina alkaa helteisestä toukokuun viimeisestä viikonlopusta vuonna 2009. Lauantaina 30.5., kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa käymme S:n kanssa Seurasaaressa, jonka kalliolle istuudumme nauttimaan auringosta, maisemista ja lämpimänä hohkaavasta kalliosta. Siinä eväitä syödessämme kohtaamme muutamia muurahaisiakin ja hikoilemme kovin. Sunnuntaina käymme pyöräilemässä ja piknikillä luonnonhelmassa ja kaikenmaailman ötököiden keskellä. Illalla ihoni kutiaa käsivarsista, vatsasta, takapuolesta, sääristä. Päättelen sen johtuvan auringosta, hikoilemisesta ja muurahaisten sekä hyttysten puremista.

Seuraavan viikon mittaan kutina sen kuin pahenee, vaikka kuinka yritän voidella ihoa ja olla raapimatta. Muistelen hämärästi lukeneeni, että ihon kutina voi olla merkki jostain raskauskomplikaatiosta. Etsin tietoa netistä, mutta oireet eivät täysin täsmää. Päätän kuitenkin kysyä asiasta neuvolassa torstaina. Terveydenhoitaja kertoo, että kutina voi tosiaan olla merkki hepatogestaasista, raskaushepatoosista, mutta hänen mielestään kutina keskittyy yleensä päänahkaan, kämmeniin ja jalkapohjiin, joita minulla ei kutittanut, mutta koko muuta kehoa kyllä. Koska pidän itse oireitani silti merkkinä jostain, antaa hän lähetteen verikokeisiin, ihan varmuuden vuoksi. Perjantaina 5.6. olimme suunnitelleet S:n kanssa romanttista päivää kaupungilla; heräämme aamulla aikaisin ja käymme matkalla terveyskeskuksen laboratoriossa, jossa nuori laborantti on tuohtunut siitä, etten ole ollut 12 tuntia juomatta vettä, kuten pitäisi. Onneksi hän kuitenkin suostuu ottamaan verinäytteen. Lähdemme keskustaan kahvilaan ja kauppoihin.

Iltapäivällä soitan neuvolaan ja kysyn verikokeen tuloksia: munuaisarvot ovat aivan normaalit, maksaarvojen tulos ei ole vielä valmis. Vähän ajan päästä neuvolan terveydenhoitaja soittaa kännykkääni, kun olemme asematunnelin S-marketissa ja kertoo, että maksa-arvoni olivat aivan tähtitieteellisen korkeat, ja meidän pitäisi heti lähteä synnytyssairaalaan, jossa mietittäisiin, pitääkö synnytys käynnistää. Tieto säikäyttää hetkeksi, mutta sitten toimin kylmän rauhallisesti, ostamme evästyyppistä ruokaa mukaan ja lähdemme ensimmäisellä bussilla klo 14 aikaan Kätilöopistolle, jossa odottelemme pienen hetken, kunnes minut laitetaan selälleni sairaalasängylle ja otetaan käyrää. Mitään ei kerrota tässä vaiheessa. Myöhemmin mieslääkäri ottaa meidät vastaan ja tekee sisätutkimuksen sekä katsoo ultraäänellä sikiön tilannetta. Hän tekee kokoarvion sikiöstä (2,9 kg) ja toteaa, että kohdunsuu on yhdelle sormelle auki. Ihmettelen kovasti, miksei hän sanonut senttimetrimittaa. Lääkäri vaikuttaa kovin nuorelta ja otteet kokemattomilta, kun hänen tärisevät sormensa tunnustelevat kohdunsuuta. Minusta otetaan verikokeita ja istutetaan odotustilaan. Lapsi sisälläni tuntuu möyrivän koko ajan kovemmin. Aamusta asti tuntuneet muljahdukset alkavat tuntua jo hieman kipeiltä, mietin voisivatko ne olla harjoitussupistuksia.

Minut otetaan naisten vuodeosastolle, jään siis yön yli sairaalaan. En ollut vielä edes pakannut sairaalakassiani, koska olin ajatellut, että synnytys menee yli lasketun ajan. Siinä sairaalasängyllä pötkötellessäni, kun kone piirtää käyrää, tuntuu taas niitä outoja tuntemuksia. Hoitaja tutkii välillä käyrää ja kysyy onko supistuksia. Vastaan, että ei kai, johon hän toteaa, että piirturi taitaa olla aika herkkä, kun vatsanpeitteeni ovat niin ohuet, että varmaan siksi näkyy jälkiä supistuksista. Illalla naislääkäri tekee taas sisätutkimuksen ja venyttää kipeästi kohdunsuuta, minkä hän sanoo mahdollisesti jouduttavan supistuksia, joita hänen mukaansa käyrällä näkyy. Minulle annetaan esite synnytyksen käynnistämisestä ja hoitaja koettaa etsiä minulle vegaanista illallisannosta. Olen ihmeen rauhallinen, vaikka edessä saattaisi siis olla synnytyksen käynnistäminen keinotekoisesti, minkä olen lukenut olevan kovin kivulias tapa synnyttää ja olisihan se toki kovin luonnotontakin.

Sairaalassa on oikeastaan aika kivaa olla ensimmäistä kertaa elämässään. Ruoka tulee valmiina ja kelloa soittamalla saa apua, jos tulee hätä. Tällainen palvelu olisi mukavaa kotonakin. Lopulta alan myöntää itselleni, että kai nämä oudot tuntemukset sitten ovat jonkin sortin harjoitussupistuksia; hoitaja tuo kuumavesityynyn(?), jota painan alavatsaani. S joutuu illalla lähteä pois sairaalasta, mietimme yhdessä aikaisemmin kirjoittamani muistilistan mukaan, mitä hän pakkaisi sairaalakassiini, jonka toisi heti aamulla. Minulla ei ole mitään muuta mukana kuin kännykkä ja lompakko. Mietin, millä saan vedenkestävän ripsivärini pois yötä varten. Otan keittiöstä hieman sinistä Keijua purkkiin, sillä se lähti hyvin kuumassa suihkussa.

Olen yötä kolmen hengen huoneessa, ikkunan puoleisella paikalla. Illalla viereeni tulee nuori nainen, joka ei omien sanojensa mukaan ole tuntenut vauvansa liikkeitä viiteen päivään. Hän pitää jatkuvasti silmillään aurinkolaseja ja kysyy hoitajalta, mihin voi mennä tupakoimaan. Päätän olla ottamatta häneen mitään kontaktia, mutta hän haluaa jutella minun kanssani. Ihmettelen mielessäni, miksei hän tuollaisessa tilanteessa voi lopettaa tupakointia, joka saattaa olla syynä sikiön vähäiselle liikehdinnälle. Hän taas kysyy minulta, kun istun sairaalan yöpuku päälläni ikkunalaudalla, “miksi sä joudut olemaan täällä?” ja kun kuulee syyn: “missä sun maha on?”. Kerrassaan miellyttävä tyyppi. Myöhemmin hän tarjoaa ystävällisesti mm. uusimmasta Seiskasta koostuvaa lukemistoaan käyttööni. Kieltäytydyn ystävällisesti ja jatkan Imetysuutisia-lehden lukemista.

Sitä mukaa kun yötaivas tummuu, voimistuvat supistukseni ja muuttuvat nopeasti todella kivuliaiksi. Kuumavesipullo ei enää oikein riitä unohtamaan tätä kipua, joka repii sisuskalujani niin, etten voi maata paikallani missään asennossa. Soitan kelloa ja kerron, että kivuliaan supistukset ovat alkaneet klo 23.30. Kysyn, pitäisikö soittaa miehelle, hoitajan mielestä kannattaisi ensin ottaa käyrää. Minun täytyy nousta ylös, mutten oikein pysty kävelemään, sillä supistusten väli on alle minuutin ja itse supistus tuntuu kestävän paljon kauemmin. Eikös supistusten välin pitänyt aluksi olla vartin tai jopa enemmän, mietin ja yritän kävellä toiseen huoneeseen, jossa hoitaja laittaa minut selälleni ja taas sen oudon vyön vatsani ympärille käyrää piirtämään. Seuraan koneesta supistuksia numeroina ja käännyn kyljelleni kippuraan. Joka kerran, kun supistus iskee, koetan hengittää rauhallisesti, rentouttaa koko kehoni ja etenkin alaleukani, antaa matalan äänen hyristä sisältäni ja purkaa kipua pois, kuten olen lukenut, että kannattaisi tehdä, Tämä ei kuitenkaan onnistu kuin ehkä kymmenen minuutin ajan; sen jälkeen supistuskipu vetää minut niin tuskaisaan jännitykseen, että pystyn vain pohtimaan, selviänkö tästä hengissä.

Hoitaja palaa ja vapauttaa minut mittalaitteesta. Synnytys on nyt käynnistynyt itsestään, olihan supistuksia ollut jo aamusta asti, en vain ollut tulkinnut niitä outoja tuntemuksia oikein. Soitan S:lle ja hän lupaa tulla heti. Hoitaja kysyy, haluanko peräruiskeen. Otan sen ilolla vastaan, sillä olen lukenut kertomuksia siitä, miten naiset ovat pungertaneet ulos paljon ulostetta ennen kuin lapsen takaraivosta on nähty vilaustakaan. Käyn vessassa ruiskeen kanssa, mutta homma ehtii keskeytyä monta kertaa supistusten iskiessä lähes tauotta. Lopulta täytyy kävellä synnytysosastolle toiselle puolelle kerrosta. Haikaranpesässä synnyttämiselle olin saanut heittää hyvästit jo siinä vaiheessa, kun sain tietää poikkeavasta maksa-arvostani, sillä sinne hyväksytään vain täysin normaalisti etenevät synnytykset. Joudun keskeyttämään kävelyn todella monta kertaa lyhyen matkan aikana, kun supistus iskee ja täytyy vain keskittyä hengittämään, ettei tukehtuisi kivusta.

Kun lopulta pääsemme synnytyssaliin, olen jo aika poikki, enhän ehtinyt nukkua yhtään ennen kuin synnytys lähti käyntiin. En pysty kävellä ympäriinsä, tanssia tai huojua, kuten ohjeiden mukaan pitäisi. Minusta tuntuu vain siltä, että kuolen kipuun. Nojailen sängyllä etupäin säkkituoliin ja huudan tuskasta aina, kun supistus tulee. Supistukset tuntuvat alavatsassa, ne ovat kuin kuukautiskipu potenssiin sata. Lopulta kätilö esittäytyy ja lukee Haikaranpesää varten kirjoittamani synnytystoivepaperin. Hän toteaa, että tavallisella osastolla voidaan tehdä kaikki asiat samalla tavalla kuin Haikaranpesässäkin. Ikävä kyllä minun täytyy olla kiinni siinä hiton mittauslaitteessa enkä voi vaihdella olinpaikkaani sen vuoksi kovin joustavasti. Ammettakaan ei huoneessa ole.

S sapuu pian paikalle, ja taitaa hieman kauhistua tuskiani. Oman rakkaan läsnäolo helpottaa hieman tuskaani henkisellä tasolla, fyysiseen puoleen sillä ei oikeastaan ole vaikutusta, sillä en pysty ottamaan vastaan kosketusta muutoin kuin kädestä pitämisen muodossa. Pyydän aquarakkuloita laitettavaksi alavatsaani. Laitamme yhden, sen laittaminen sattuu, odottelemme, miten se vaikuttaa. En huomaa yhtään mitään vaikutusta, joten emme laita enempää. Kätilö arvelee, että ilokaasusta voisi olla apua. Lopun ajan keskityn aina supistuksen tullessa hengittämään ilokaasua, joka vie kivulta pahimman terän pois, mutta ei todellakaan tuo autuutta. S koettaa auttaa minua löytämään hengittämisen rytmin ja pysymään rauhallisena. Mutta kun olo on yhtä supistusta, on aika vaikea pysyä rauhallisena. Huudan, vaikeroin, valitan ja varmaan itkenkin. Jossain vaiheessa S käy hakemassa minulle lasillisen mehua, jotta minulla riittäisi voimia ja osittain, että pääsisi itse hetkeksi pois tilanteesta kerätäkseen voimia.

Muistukuvani tästä avautumisvaiheesta ovat hataria, kivun alle peittyneitä. Muistan vain halunneeni jotain apua, tunsin, etten yksinkertaisesti jaksa työntää lasta ulos sisuksistani ilman jonkilaista apua. Jos ilokaasumaski ei ollut hyvin kasvoillani supistuksen aikana tai en aloittanut kaasun hönkäilyä tarpeeksi ajoissa, luulin välillä kuolevani. Mietin myös aina välillä, mitä haittaa ilokaasusta on lapselle. Toisaalta minulle vakuutettiin, että on tärkeää, että lapsi saa happea, ja koska ilokaasun hengittäminen motivoi minua hengittämään ylipäätään, oli siitä apua lapsellekin.

Tuskat olivat vain niin sanoinkuvaamattoman kamalat, että kätilö ehdotti epiduraalia, vaikka olin nimenomaisesti kieltänyt minkään lääkkeellisen kivunlievitysmenetelmän tarjoamista. Olin kuitenkin tyytyväinen siihen, että hän tarjosi tätä mahdollisuutta. Jonkin aikaa jahkailin ja mietin, että siitähän on sitten haittaa lapselle jne. Mutta myönnyin sitten, kun jälleen uusi supistus tuli ja vei olon kuoleman porteille. Kätilö antoi minulle armoa toteamalla useaan otteeseen, että kipuni ovat kovemmat kuin monilla muilla, enkä siksi välttämättä pärjää ilman kivunlievitystä. S varmisteli minulta, että haluanko varmasti epiduraalin, mikä olikin ystävällistä, jotten houreissani myöntyisi kaikkeen, mitä henkilökunta minulle ehdottaa. Anestesialääkäri kutsuttiin paikalle ja pian hän tulikin. Epiduraalin laitto pelotti minua todella paljon, pelkäsin, että lääkäri pistää selkäjänteeseen ja halvaudun vyötäröstä alaspäin enkä sitten todellakaan pysty synnyttämään lastani itse. Minut saatiin kuitenkin rauhoiteltua ja kätilöt pitivät minua paikallaan, kun piikkiä laitettiin.

Epiduraali ei alkanut vaikuttaa aivan heti, mutta hiljalleen, supistus supistukselta tunsin oloni selväjärkisemmäksi, yhä kauemmas helvetin tulista liikkuvaksi. Kaikki kivut eivät tosiaankaan poistuneet, tunsin kyllä yhäkin erittäin selkeästi jokaisen supistuksen ja jouduin ottamaan vielä ilokaasuakin, mutta nyt pystyin jollain tavalla sietämään kipua. Jostain syystä kalvot päätettiin puhkaista klo 00.58, mutta kätilön mukaan ne olivat puhkeamassa jo muutoinkin tuolloin. Lapsivesi oli vihreää eli lapsi oli kakannut veteen. Tämä rajoitti ponnistusasentoani, en voinutkaan ponnistaa jakkaralla tai muutoin pystyssä, kuten olin ajatellut ja toivonut vaan kätilöillä piti olla selvä näköyhteys syntyvään lapseen, jotta hän voisi heti avata tämän hengitystiet. Vihreää limaa tuntuu olevan kaikkialla. S tuo minulle kuumaan veteen kostuten pyyhkeen jalkojen väliin, välilihaa lämmittämään, jotta se ei repeytyisi. Pyyhe on vihreässä limassa vähän väliä.

Pian tulikin tunne, että pitäisi päästä ponnistamaan, tunne on yllättävän samanlainen, kuin suolentoimintaan liittyvä vastaava tunne, mutta tämä ponnistettava vain oli hieman isompi. Pakottava tunne vaati, että alkaisin työntää lasta alaspäin synnytyskanavassa. Kätilö tarkasti kohdunsuun tilanteen heti, kun saimme hänet paikalle ja totesi, että kohdunsuu on 10 cm auki ja voin aloittaa ponnistamisen, tuolloin kello oli 2.40. Tämä vaihe oli ihana: toki supistukset edelleen tuntuivat kivuliailta, ja kudosten venyminen äärimmilleen tietysti sattuu, mutta nyt vihdoin sain tehdä jotain itse: ponnistaa! Asennoksi valitsen ensin kyljellään olemisen, mutta huomaan kääntyväni selälleni puoli-istuvaan asentoon, sukistani kiinni pitäen. Kätilöt tukevat jalkojani yläasentoon ja kannustavat jokaista ponnistusta. Ponnistamista ei tosiaankaan tarvitse etukäteen harjoitella, se tulee ihan itsestään. Keho ohjaa voimaa oikeaan suuntaan, lapsen pää puristuu alaspäin synnytyskanavassa ja tunnen olevani osa sukupolvien loputonta ketjua, joka tuo uutta elämää maailmaan. Olen yhtä kaikkien nisäkkäiden kanssa. Kivuliainta ponnistusvaiheessa on se, kun kätilöt käsin koettavat venyttää paikkojani valmiiksi vauvan päätä varten. Muu tuntuu luonnolliselta. Vaikka olenkin puudutettuna, ei siltä tunnu ollenkaan, jalat ja kaikki toimivat aivan normaalisti.

Hiljalleen lapsen takaraivo tulee esiin möykkynä, jota vilkaisen jalkojeni välissä. Ihanaa nähdä jotain tuloksia! Lapsi etenee edes taas kanavassa, mutta lopulta pää on syntynyt, mitä en ole uskoa ennen kuin itse kurkkaan: kyllä, siellä jalkojeni välissä törröttää pienen pieni pää (ymp. 33 cm). Tunne on hassu ja pää näyttää todella pieneltä. Ponnistuksia jatketaan ja pian syntyy koko pieni tyyppi. Tätä en näe itse, mutta tyyppi on sininen, joten limat imaistaan hänen suustaan nopeasti pois ja pian kuuluukin sellainen rääkäisy, ettei jää ollenkaan epäselväksi, onko hän elossa. Vauva nostetaan syliini, koukussa oleviin reisiini nojaamaan, ja hän on ihana, niin suloinen pieni otus, limainen, lapsen kinainen ja verinen pieni rääpäle, johon rakastun heti ensisilmäyksellä. Haluan suojella häntä kaikelta ja olla hänelle hyvä. Tämä on elämäni ihanin hetki. Itkemme ja ihastelemme vauvaa S:n kanssa.

Sillä aikaa istukka irtoaa ja kaksi pientä repeämää ommellaan. Imetän vauvaa kyljelläni ja hän imee rintaani kauan. S kylvettää vauvan ja minä käyn suihkussa. Vauva kapaloidaan jossain vaiheessa lämpimästi ja me jäämme ihastelemaan nukkuvaa yhdeksän pisteen kääröä. Otan muutaman kuvan tulokkaasta, syömme välipalaa ja olemme täynnä energiaa, vaikka kello on noin viisi aamulla. Hyvän tovin kuluttua siirrymme Haikaranpesään lapsivuodeosastolle huoneeseen, jossa on edellispäivänä syntynyt vauva äitinsä kanssa. Emme saa perhehuonetta, koska sairaalassa on ruuhkaa. Tämä harmittaa meitä kovasti, mutta S lähtee kotiin nukkumaan ja me jäämme käärön kanssa sairaalaan. On vaikea nukkua, kun pieni ihme nukkuu vieressäni. Avaan kapalon vasta, kun vauva herää aamulla, ja sen jälkeen hän nukkuukin melkein koko sairaalassaoloaikamme vieressäni.