maanantai, 30. marraskuuta 2009

Stiller ja aktivistit

Mieleeni muistui eräänä sumuisena aamuna raitiovaunussa Image-lehdestä lukemani Stillerin kolumni. Siinä hän kirjoitti "rakkaille stuiduille", enkä sitä lukiessani voinut olla näkemättä häntä sieluni silmin puhumassa tuoreille ylioppilaille niin kovin isällisesti. Pähkinänkuoressa ideana kirjoituksessa taisi olla se, että ylioppilaaksi tultuaan luulee itsestään liikojakin, ja yliopistolle päästyään huomaakin olevansa älyltään täysin keskinkertainen, vaikka on aikaisemmin muuta luullutkin. Saman havainnon olen tehnyt minäkin aikoinani. Koulussa vielä olin aina parhaita oppilaita.

Mutta varsinaisesti tahdoin tällä kertaa osoittaa arvostukseni Stillerin journalismia kohtaan. Pidän kovasti hänen tyylistään puhua, tarkasti liioitellusta artikulaatiostaan ja sorisevista r-kirjaimistaan. Hän osuu usein asian ytimeen, on vaikuttava satiirissaan, koska hänen esityksensä jää - ainakin allekirjoittaneelle - vahvasti mieleen.

Muuan asia minua on jäänyt kovasti harmittamaan: ystäväni kertoi tv-ohjelmasta, jossa Stiller kävi silloisten eläinaktivistien leirissä, kun nämä olivat pystyttäneet telttansa osoittaakseen kesän aikana mieltään silloista Karttulan koe-eläinkasvattamoa vastaan - ja minä en nähnyt tuota ohjelmaa! Kasvattamo on sittemmin onneksi lopetettu. Stiller kertoo olevansa "pelottavien terroristien" keskuudessa. Hän kysyy heiltä, mitä he nyt aikovat. Yksi leiriläisistä vastaa, että varmaankin juuri nyt he keräävät sieniä. Pesäpalloakin pelattiin kuulemma.

Hän tuo hauskasti esille suomalaisen median tavan leimata eläinoikeusaktivistit väkivaltaisiksi, kommandopipo päässä hilluviksi terroristeiksi, joilla suurin piirtein pommitkin takataskussa, ja jotka ennen kaikkea ovat suurin sisältäpäin tuleva uhka Suomen turvallisuudelle. Haloo, Supo, herää jo!

Stiller tekee tässäkin ohjelmassa mainiota satiiria, joka hakee vertaistaan medioissamme. Nostan keikarinhattuni sangen korkealle osoittaakseni suuren kunnioitukseni hänen sanasteluaan ja työtään kohtaan. Kauan eläköön Stiller!

tiistai, 24. marraskuuta 2009

Volter Kilpi: vuolassanainen lörp... esteetikko

Julkaisin tämän jo ennen sairastumistani, mutta jostain syystä se hautautui vanhojen tekstien taakse. Tässä uusintajulkaisu.

Joko kuulette 'lintujen heläjöitsevän', kun mainitsin Volter Kilven? Toiset kuulevat, mutta varmasti sitäkin useampi näkee punaista. Kilpi jakaa yleensä mielipiteet hyvinkin jyrkästi. Siteerattu pätkä oli Kilven 'Nuoren Wetherin kärsimykset" -käännöksestä. Loistava käännös minusta, vaikka muuan opiskelutoverini kummeksuikin, kuinka voin lukea jotain tuollaista.

Mika Waltari, jonka syntymästä tuli taannoin kuluneeksi sata vuotta, käyttää kirjassaan "Aiotko kirjailijaksi" Kilven teosta "Alastalon salissa" esimerkkinä siitä, kuinka (nuoren) kirjailijan ei tulisi kirjoittaa. Moneen kertaan hän teoksessaan esittää ajatuksen siitä, kuinka kirjan ei tarvitse olla pitkästyttävä ollakseen taiteellisesti hyvä. Tottahan tuo on. Ja mainittakoon vielä, että Waltarin teos on ollut alkusysäys mm. "painosten mestarille" Kalle Päätalolle, joka kertoo "Miten kirjani ovat syntyneet" -sarjan toisessa osassa tilanneensa isältään salaa kirjan Helsingistä.

Itse osaan sekä arvostaa että ylenkatsoa Turun yliopiston ylikirjastonhoitaja Kilven tuotantoa. Eritoten hänen taiteelliselle tinkimättömyydelleen on nostettava hattua, pitkille virkkeilleen taas huokaistava tuskastuneena. Kardinaalityön Alastalon salissa tapahtumat käsittävät kuuden tunnin ajanjakson, mutta niiden seikkaperäiseen selostamiseen tarvitaan 800 sivua tajunnanvirtaa. Kieli on todella rikasta, ihanasti rönsyilevää, ja sivun pari luettuna jopa nautittavaa, mutta silti jaksaa ihmetyttää, että teosta pidetään 'asiantuntijain' piireissä kaikkien aikojen suomalaisena romaanina. Arvostajien elitistisyys on ymmärrettävissä, sillä kirjan lukeminen vaatii virkkeiden monitahoisuuden ja pituuden kannalta suunnatonta harrastuneisuutta. Tässä ote Wikipediasta:

»Olihan Langholma isonen ja kieltämättä pitäjän pää, eikä Alastalo sitä vastaan napissut, koska hyväkin pyörä kärrynrattaissa aina tarvitsee akselinnavan huhkiaksensa kehillänsä, ja koska tuolupuissakin tukki on tarpeen, jotta on lointa ja loimissa tämmi sukkulan syöstä kuteitansa ja kaiteen naputtaa kangastansa, mutta ylpeäksi meni Alastalon niska kuitenkin nyt ja tukan alla karahutteli veren varsa korskiansa, koska viimein oltiin näin pitkällä, ja vaelto nyt salissa käärö kourassa ja kahden talven työn ähinä piirtopaperilla valmiina puhtain viivoin ja linjaalivedoin, eikä Langholmallakaan muuta tekemistä kuin keikutella keinutuolilla ja odotella niin kuin muutkin ja kuka hyvänsä: napa kuin napa, mutta rattaan hyrrä virstat jättää; ja loimi tukilla lointa tukilla, mutta kankaan verka vasta kyynärissä mitataan.»


Törmäsin taannoin Kilven ja kustantajansa Otavan Alvar Renqvistin kirjeenvaihdosta kertovaan sivuun. Tekstissä kerrotaan mielenkiintoisesti, kuinka Kilpi esimerkiksi yritti saada vuosikymmenien hiljaisuuden jälkeen Suomen kirjallisessa elämässä Otavaa julkaisemaan nuoruuden teoksistaan uusintapainosta ennen nk. saaristo-sarjansa julkaisua. Renqvist hyvin diplomaattisesti vitkutteli ensin luvaten julkaisun, myöhemmin saaden Kilven myöntymään siihen, että ensin luotaisiin nimeä uusilla teoksilla ja sitten olisi kannattavampaa ottaa uusintapainokset.

Renqvist yritti myös saada Kilpeä lyhentämään teoksiaan, jotta niiden menekki olisi ollut parempi jo yksin sitäkin kautta, että supistamalla kirjan hinta olisi saatu alhaisemmaksi. Tässä tulee esille mainitsemani tinkimättömyys; Kilpi on hyvin itsetietoinen, tietää taiteensa arvon ja merkityksen, eikä anna tuumaakaan periksi Renqvistin hienovaraisille ehdotuksille. Lopulta hän sai, mitä halusi, ja lopputulosta on verrattu jopa itsensä James Joycen Odysseukseen. Tämän ymmärtää kielellisestä näkökulmasta ainakin todella hyvin, koska onhan Joycen teos kuuluisa esimerkiksi siitä, että siinä on käytetty 30 000 sanan laajuista sanavarastoa(!). Samoin Kilven teosten sanaston laajuus on häkellyttävää. Mitään lukuja minulla ei ole esittää, mutta sen voi huomata jo nopeasti vilaisemalla yllä olevaa esimerkkiä.

Jos hidastempoinen, kielellisesti rikas, rönsyilevä teksti kiinnostaa, niin suosittelen kipaisemaan kirjastosta Kilven teoksia. Kilpi jos kuka on runoilija proosan(kin) saralla, sanansa ovat kuin runomittaan kirjoitettuja ylimääräisine, kielellä hersyvine tavuineen, virkkeet kuin luotu ylistämään adjektiiveja ja ennen kaikkea niiden runsautta.

perjantai, 20. marraskuuta 2009

H1N1

Olen sikainfluenssan kourissa, enkä toistaiseksi kykene kirjoittamaan uusia tekstejä. Palaan asiaan mahd. pian.

perjantai, 13. marraskuuta 2009

"Isä" Mitro Repo - Baabelin tornin rakentaja Eurooppaan?

Raamatun, tuon kanonisoidun satukirjan, ensimmäisen Mooseksen kirjan mukaan Nooan jälkeläisistä siinnyt ihmiskunta koki olevansa yhtä, niin kielellisellä kuin henkiselläkin tasolla. Näinpä he päättivät rakentaa tornin, Baabelin(nyk. käännöksessä Babylonin) sellaisen tavoittaakseen taivaan. Siitähän julkeudesta jumala suutahti: hän hajotti ihmiskunnan, teki niin, etteivät ihmiset voineet enää puhua keskenään; loi heille toisin sanoen eri kielet vitsaukseksi.

'Isä Mitrona' tunnettu Mitro Repo toimii tätä nykyä europarlamentaarikkona kohua herättäneen vaalikampanjansa jälkeen. Jälleen osoitettiin demokratian alennustila, kun Repo oli vaalien suurin ääniharava. On kerta toisensa jälkeen mielenkiintoista pohtia, miten typerästi ja vastuuttomasti kansalaiset valitsevat ehdokkaansa. Kansanedustajina on nähty niin paljon typeriä valintoja, mainittakoon vaikkapa julkkisehdokas Tony Halme. Ei ihme, että jotkut uskaliaat ovat rohjenneet halventaa demokratiaa, joka tässä siihen rähmällään olevassa maassa on niin tabu, että poikkipuolinenkin sana miltei tekee henkilöstä fasistin, hullun ja vähintään toisinajattelijan (mikä on lähes synonyymi seinähullulle). Erno Paasilinna kirjoittaa loistavassa esseekirjassaan "Yksinäisyys ja uhma", ettei vaadita paljoa siihen, että leimataan hulluksi tässä maassa. Hän viittaa toisinajatteluun.

Kansan arvostelukykyä vielä hieman kritisoidakseni otan esille Mitro Revon oman lausunnon julkisuudessa. 8.6.2009 hän sanoi Yleisradion Aamu-tv:ssä, että häntä äänestäneet ihmiset ovat sellaisia, jotka eivät yleensä äänestä. Tällaiset henkilöthän yleensäkin äänestävät "sokeasti" julkkiksia ym. klovneja.

Valintaan ovat varmasti vaikuttaneet ainakin sekä Mitron hyvin miellyttävä, leppoinen yleisolemus, ja että hän on ennestäänkin ollut jo tunnettu. Suurimpana syynä on kuitenkin ehdottomasti ortodoksisuuden suosio tällä hetkellä tekopyhän, tapauskovaisen evankelis-luterilaisen kansamme parissa. Ortodokseissa on mystiikkaa, jännitystä, heidän suitsukkeitaan ja sipulikirkkojaan ihaillaan, luostareissa käydään kuin missä turistikohteessa hyvänsä. Isä Mitro on tullut suomalaisten hurkastelijoiden sydämiin, minkäs teet.

Mitä törkeimmällä ylimielisyydellä Repo oli lähtemässä vaaleihin mukaan, esiintyen julkisuudessa papinkaavussaan. Herätti suurtakin kummastusta, kun se häneltä kiellettiin. Uskovaisten röyhkeydellä ei ole mitään rajoja, halutaan käyttää "jumalallista" asemaa hyväkseen jopa populismissa, rahvaan äänien vikittelyssä. Hänen virkaansa europarlamentissa voidaan pitää Baabelin tornin ajankohtaisena vertauskuvana, ylimielisyyden symbolina.

Taantumuksellisuudesta kertoo myös virkkoma "Ei ollut politiikkaa 300-luvulla[jaa.]". Harvinaisen röyhkeä väite, kreikkalaiset ja roomalaiset politiikan suurmiehet kääntyilevät haudoissaan. Eivätkö kreikkalaiset kansankokouksineen esimerkiksi klassisella ajalla 4.-5. vuosisadalla eaa. tehneet hänen mielestään politiikkaa? Entäs sitä aikaisemmat yhteiskunnat, eikö ihmisillä ollut muka silloin etuja ja eturistiriitoja, jotka vaativat politiikkaa? Ja tällaisen miehen on kansa valinnut europarlamenttiin! Eipä sentään tee sillä välin tuhojaan Suomessa. Kuten roomalainen runoilija Horatius sanoi: "Odi profanum vulgus et arceo" (lat. suurinpiirtein "vihaan rahvasta kansaa ja sanoudun siitä irti").

Katso myös koottuja purpatuksia:
Mullan vaikerrus
Tuotteistaminen - kenen joukoissa seisot
Mullan vaikerrus

torstai, 12. marraskuuta 2009

Tuotteistaminen - kenen joukoissa seisot

Olipa sitten pörrötukkainen teini, hippihenkinen, hienohelmainen isän- ja äidinkulta, klassista tyyliä arvostava tai synkistelyyn taipuvainen persoona, kaikille löytyy oma tyylinsä - ja omat putiikkinsa. Aikakautemme on hionut huippuunsa sen, kuinka kaikki on myytävissä ja rahalla saatavissa.

Yhtenä esimerkkinä mainittakoon punk-liike, joka syntyi rikkomaan sovinnaisen ulkonäön yms. normeja, mutta nykyään on kaikkien todellisten punkkareiden häpeäksi olemassa esimerkiksi "Punk shop": kauppa, josta saa kaiken, mitä tarvitsee ollakseen "punk". Esimerkiksi henkilö, joka tahtoo olla "punk", voi vierailla em. kaupassa, ostaa sieltä rekvisiittaa, sitten marrsia levykauppaan ostamaan Ramonesin kootut ja H&M:lle farkkutakkia ostamaan. Äiti muokkaa myöhemmin kotona farkkutakkia, poistaa hihat ja ompelee punkkikaupasta ostetun Ramones-kangasmerkin siististi takinselkämykseen ompelukoneelle. Ja vot - nyt ollaan niin punketipunk!

Pörröpäiset, kimeä-ääniset teinit notkuvat kauppakeskuksessa. Päässään heillä on ylisuuria rusetteja, yllään hame ja paita, jotka ovat kuin suoraan manga-sarjakuvista. Laukkua koristavat kangasmerkit ja jopa japanilaisista piirroselokuvista kertovat lehtikuvat, jotka lähes peittävät olkalaukun pinnan näkyvistä. Nykyään on todella suosittua ihannoida Japanin kieltä ja pinnallisia ilmiöitä, tätä kertakäyttömaata, kerskakulutuksen sillanpääasemaa(hieno ilmaisu, kiitos Linkolalle!). Japanilaisen mieleen, jos johonkin, on indoktrinoitu kulutusideologia kaikessa infernaalisessa kauheudessaan. Ei ihmekään, että Kai Nieminen, japanilaisen runouden kääntäjä, sanoi eräässä haastattelussa seuraavaa:
"Tokio on juuri sellainen paikka, jossa minulle tulee ahdistunut olo."

Tarkoitukseni ei ole väittää, että itse olisin tällaisen yläpuolella. Haluan vain yksinkertaisesti ihmisten tiedostavan tuotteistamisen tai kaupallistamisen, joka vallitsee heidän ympärillään olevassa maailmassa. Siltä on mahdoton välttyä, se vaikuttaa alitajuntaisesti meihin kaikkiin. Itselleni on joskus sanottu, etten "näytä vegaanilta". Jopa vegaaneille on nähtävästi tietty stereotyyppinen tapa pukeutua ja kuluttaa, johon en tuon töksäyttäneen mielestä sopinut. Kaikki me pukeudumme ja pynttäydymme ainakin jossain määrin viestittääksemme sillä jotakin, vähintäänkin tyylitajuamme, tai sen puutettamme. Eikä siinä ole mitään pahaa sinänsä, kunhan välttää materiaaliset ylilyönnit. Mihin vetää raja, sen päättäköön kukin itse.

Muita kulutuskriittisiä kirjoituksia blogissani:

tiistai, 10. marraskuuta 2009

Sarja kuvia

Ei, otsikossa ei ole kirjoitusvirhettä: halusin kirjoittaa sarjasta kuvia, joista on muodostettu uusi ilmaisu sarjakuva. Vertaa esimerkiksi 'koiranpentu' ja 'sen erään koiran pentu'. Yhdyssanoillahan muodostetaan uusia käsitteitä. Lapsena Aku Ankasta alkanut sarjakuvainnostus on jatkunut aikuisikään saakka, ja tällä kertaa puhjennut internet-sarjakuvista innostumisen muodossa. Kerron teille kahdesta viime aikojen suosikistani.

Sarjakuvataiteilija Ville Rannan, joka herätti tässä taannoin kohua mainiolla Muhammed-sarjakuvallaan(alunperin Kartio-lehdessä, julkaistu myöh. kokonaisuudessaan esim. Vapaa-Ajattelijassa), internet-sivuilla on mainio kavalkadi teoksia sarjakuvannälkäisille. Sivuilta löytyy blogityyliin julkaistavat sarjakuvat, joita tulee uusia suhteellisen usein, ja myös pelkästään netissä julkaistuja pidempiä teoksia. Todella elämänmakuista ja minun makuuni tyyliltään välitöntä sarjakuvaa.

Toinen suosikkini on ollut Aino Sutisen hieno "Taksi Absurdistaniin" -blogi. Sarjakuvissa on tärkeitä aiheita, esim. vähän aikaa sitten hän julkaisi sarjakuvan lihansyöjien tekopyhyydestä ja huonosta argumentaatiosta; Teemu Mäen sanomaa ilman videota tai karuja kuvia. Ilmastonmuutosasiaakin on lähiaikoina käsitelty.

Kummatkin blogit kannattaa katsoa illan ratoksi, miksei päivänkin. Ihanaa iltaa marraskuisesta Helsingistä, joka muistuttaa lapsuuteni Helsinkiä vastaavaan vuodenaikaan: turvallisesti narskuvaa suojalunta maassa ja puiden oksilla koristeena. Nauttikaa lumesta!

sunnuntai, 8. marraskuuta 2009

Isien veljeskunta

Aikana ennen kesäkuussa syntynyttä esikoistamme kävin vaimoni raskausaikana Kätilöopiston järjestämässä keskusteluryhmässä, joka oli tarkoitettu tuleville isille, sekä ensikertalaisille että kokeneemmillekin konkareille. Paikalla oli vajaan tusinan verran isäkekokelaita. Minä olin heistä kaikista nuorin: ainoa alle 30-vuotias. Tämä ei yllättäne ketään, koska keskivertoisäthän ovat esikoisensa kohdalla yli kolmenkymmenen. Ennen näin ei ollut, monista sosiologis-ekonomis-psykologislähtöisistä syistä, jotka kukin voi itse päätellä (palannen tähän aiheeseen joskus toiste).

Pysyäkseni aiheessa, oli mukavaa, että paikalla oli kaksi isää, joilla jo entuudestaan oli lapsia. Heiltä sai hyviä näkökulmia ja vihjeitä tulevaan koitokseen - ja totta kai asiaan kuuluvaa pelotteluakin. Ja täytyy myöntää, että on tämä ollut rankempaa, kuin osasin koskaan odottaa. Televisiossa ja elokuvissahan vauvat totta kai nukkuvat pitkät päiväunet, ja vieläpä omassa sängyssään täysin tyytyväisinä. Noh, ymmärretään, että realismi ei ehkä olisi tarkoituksenmukaista viihteessä.

Hauskinta keskustelutilaisuudessa oli kuitenkin todella hyvä ja suomalaisille epätyypillinen ilmapiiri; keskustelu lähti hyvin käyntiin ja suomalaiset miehet(!) kertoivat tunteistaan ja kokemuksistaan. Kerrottiin työhuolista, unettomuuden pelosta, seksisistä ja sen puutteesta sekä kaikesta mieltä askarruttavasta aina raha-asioita myöten. Siivousvinkkejäkin jaeltiin. Miesten avoimuus yllätti minut, ovathan suomalaiset tunnetusti niin juroja ja sisäänpäinkääntyneitä, mutta toisaalta, tokkopa jurnuttavat perusjampat tuollaiseen vapaaehtoiseen tilaisuuteen tulisivatkaan.

Oli hienoa saada kokea heti kuuluvansa isien salaiseen veljeskuntaan. Ovathan lapset sukupolvia ja ihmisiä ylipäätäänkin yhdistävä yhteinen asia, joista kaikille on mielipiteensä ja kokemuksensa -oli omia lapsia tahi ei. Hyvää isänpäivää kaikille!

keskiviikko, 4. marraskuuta 2009

Elämäni elokuvat II: Poe on kova jätkä!


Nimittäin Cameron Poe, Con Air -elokuvan päähenkilö, jota Nicolas Cage esittää yhdessä parhaista elokuvistaan. Elämäni elokuvat -sarjani toisessa osassa on vuorossa tämä Simon Westin(Tomb Raider, The General's Daughter jne.) legendaarinen rymistely vuodelta 1997.

Con Air -nimen "con" tulee sanasta "convict", joka tarkoittaa vankia l. venkulaa. Mainittakoon vielä taustoiksi, että aivan mainiossa elokuvassa "How to Lose Friends & Alienate People"(2008) Simon Pegin esittämä journalisti Sidney Young kehuu elokuvaa cocktail-kutsuilla kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi. Vaikka tätä saattaisi luulla sarkastiseksi kommentiksi, niin siitä ei ole kyse: aivan syystä Young kehaisee tätä timantin kovaa yhdeksänkymmentäluvun toimintaklassikkoa.

Elokuvan juoni rakentuu päähenkilön Cameron Poen ympärille. Sankarimme on totta kai sotilas ja epäonnekseen puolustanut vaimoaan ja tapahtumahetkellä syntymätöntä tytärtään päällekäyjiä vastaan. Valitettavasti päällekarkaajille käy huonosti. Niinpä elokuva alkaakin Poesta kaltereiden takana, näemme kuinka lihas on öljytty backstagella hänen tehdessään punnerruksia käsillään seisten, kuinka kieliä opiskellaan ja -mikä tärkeintä- kuinka häntä jo kaivataan kotona.

Kun Poe viimein vapautuu, olisi vielä viimeinen koitos edessä vankilaelämässä: lento kotiin Con Airilla kansakunnan paatuneimpien rikollisten joukossa. Eikä lento suju ongelmitta. Mehukkaimmat konnanroolit tekevät ehdottomasti John Malkovich Cyrus "The Viruksena" ja Steve Buscemi psykopaattimurhaaja Garland 'The Marietta Mangler' Greenen osassa. Buscemi on kuin luotu linnunsilmineen kahjoa esittämään, ja Malkovich on pimeää esittänyt mitä onnistuneimmin myöhemminkin, esimerkiksi Coenin veljesten rainassa Burn After Reading(2008). "Hyvisten" puolella on ennen kaikkea John Cusackin esittämä Vince Larkin, joka yrittää luoda kontaktin Poeen saadakseen tilanteen jälleen haltuun.

Kyllä isompikin mies herkistyy pitkätukkaisen Poen juostessa lyijykuurossa hidastetussa kohtauksessa sähkökitaran vinkuessa suorittamaan sankartekoja. Puhumattakaan soundtrackin(jokin suomenkielinen sana tälle, apua!) Trisha Yearwoodin herkistelykipaleesta "How Do I Live". Poen tyttärelleen ostaman pehmopupun ympärille rakentuu kaksi elokuvan parhaiten mieleeni jäänyttä kohtausta. Toisessa niistä Poe kamppailee vankeinkuljetuskoneen lastiruumassa toisen vangin kanssa ja kehottaa tätä laittamaan "pupun takaisin laatikkoon"(Put the bunny back in the box). Myöhemmin elokuvassa Cyrus uhkaa pupua aseella ja lohkaisee, että "liikekin, niin pupu kuolee"(Make a move and the bunny gets it), samalla taustalla hänen takanaan taisteluhelikopteri nousee lentokoneen perän tasolle.

Vaikken Westiä arvostakaan ohjaajana, niin täytyy nostaa hänelle hattua tästä kaikkien aikojen elokuvaklassikosta. Joskus sokeakin kukko löytää kanalan, nyt on kyseessä ollut oikea alfakukko. Elokuvan tunnelmallinen toiminta jää veriin pitkäksi aikaa, kun on elokuvan nähnyt. Eikä tätä voi olla katsomatta uudestaan. Ehdoton DVD-hankinta! Tähtiä en jakele, koska en periaatteesta lue -enkä etenkään tee- julkaisuja, joissa teoksia arvostellaan niin halpahintaisesti.

Con Air IMDB:ssä

tiistai, 3. marraskuuta 2009

Kahvihammas


Minusta on ollut aina mielenkiintoista, kuinka paljon suomessa ja ylipäätäänkin ihmiset juovat kahvia. Muistan jo lapsukaisna hämmästelleeni, kun äitini ilmaisi usein 'kahvihammastaan kolottavan'. Mikä se tuollainen kahvihammas on, pohdin pohtimasta päästyäni. Vilkaisu hammaskalustoon peilin avustuksella ei auttanut asiaan. Mystisen hampaan merkitys selvisi minulle vasta paljon myöhemmin.

Olen kauan kärvistellyt kofeiinista eroon päästäkseni. Joskus onnistunut jopa lähemmäs vuodenkin olemaan ilman sitä. Ennen pitkään kuitenkin on tullut jotakin, mikä on laukaissut tarpeen suuremmalle jaksamiselle kofeiinin kautta: unettomuus, opiskelu, stressi, kiire yms.. Meiltä vaaditaan niin paljon, etteivät rahkeet tunnu aina riittävän ilman kofeiinia - tai ainakin siitä saa hyvän tekosyyn latkia kofeiinipitoisia juomia.

Tee ei tietenkään riitä mihinkään. Sen kanssa valittelen, kuinka edes kahvikupponen ei tunnu missään. Olin kuitenkin pärjännyt ilman kahvia hyvin, en juonut esimerkiksi aina opiskelukirjan äärellä noin litran määrää tätä mustaa nestettä, kuten minulla oli ollut tapana, mutta sitten meille syntyi vauva. Ja vauvan myötä kaikki piristys, mitä irti sai, onkin tullut tarpeeseen.

Nyt vauva on aamu-unosilla ja vierelläni on kupponen tuota oikeaa mustaa kultaa. Ehkä sitten, kun vauva on isompi, luovun kahvista. Katsotaan.

maanantai, 2. marraskuuta 2009

WC:n kätköistä


Perustarpeiden äärellä ollaan nähtävästi, kun on jälleen näin kova tarve puhua vesikloseteista. Niinpä niin, tulipa vain mieleeni muuan kerran näkemäni vessakirjoitus yliopistolta. Nyttemmin se on jo pyyhitty pois, joten on tuiki tärkeää, että arkistoin sen koko kansakunnan käyttöön ennen kuin se katoaa aivan lopullisesti; ennen kuin unohdukseni pyyhkäisee sen pois kuin vessapaper...

Niin, tässäpä tämänkertainen:
"Kuopion torilla tarttuu isoperseinen akka ahnaasti pyydykseen.
- Vinkin tarjosi Folke West"

Pahoittelen syvästi seksismiä, rumia sanoja ja hienon, peräti legendaarisen matkailuohjelman juontajan pilkkaamista.

sunnuntai, 1. marraskuuta 2009

Uusi ulkoasu

Sivu sai tänään hieman uutta väriä, kun suunnittelin "Mansikankukille" ihan oman logon. Jatkossa yläotsikko näyttää siis tuollaiselta :)