Ikea-kynä ja hanhia

Sairauden vuoksi en ole päässyt päiväkausiin kirjoittelemaan, mutta nyt palaan kirjoituspöydän ääreen uusin voimin, aihein. Jonkin aikaa sitten ajankohtaiseksi tulivat Ikea-kynät päädyttyämme vaimoni kanssa sekä omien että hänen vanhempiensa kanssa Ikea-ketjun myymälään: siellä on lyhyitä lyijykyniä tarjolla asiakkaille mukaan otettaviksi, jotta nämä voisivat merkitä ylös haluamiensa huonekalujen sijainnin itsepalveluvarastossa, josta ne pitää noutaa.

Näistä kynistä tuli mieleeni eräs tapaus, jonka muuan opiskelutoverini kertoi. Hän oli kerran ollut menossa tenttiin, eikä hänellä pahaksi onnekseen ollut muuta kynää mukana kuin juuri tuollainen em. Ikean erittäin käytännöllinen kynänen. Niinpä hän sitten koko tentin kirjoitteli moisella kynännysällä, joutuen ilman teroitinta karsimaan tenttivastausten pituutta, kun jälki alkoi olla tuhruista.

Mutta siis älkäämme aliarvioiko Ikean kyniä: ne voivat pelastaa pinteestä juuri erittäin kannettavan kokonsa takia. Työtoverini keksikin, että Ikeaanhan menee ilmainen bussi, jolla voi käydä ilmaisia kyniä noutamassa. Eikun hakemaan käteviä ilmaiskynäsiä tenttivastauksien tarkistajien iloksi:)!

**

TV2:n Silminnäkijä-ohjelma paljasti jälleen minulle uuden eläinrääkkäyksen muodon: hanhien elävältä kynimisen. Vaikka olenkin lukenut ties mitä mielikuvituksellisimmista ihmisen sadismin esiintymismuodoista kohdistuen eläimiin, aina kuitenkin löytyy jotakin ”uutta ja yllättävää”.

Ohjelmassa näytettiin järkyttävää materiaalia siitä, kuinka hanhilta sidottiin siivet ja jalat pyristelyn estämiseksi, kun niiltä samalla revittiin höyhenet irti. Useille hanhista tuli haavoja ja ihonrepeämiä, jotka ommeltiin kiinni ilman puudutusta. Ennen lopullista kohtaloaan hanhet kokivat tämän julman kidutuksen useita kertoja. Tarkoituksena julmuudella on tuottaa hanhien rääkkäämisen kustannuksella halvempaa untuvaa, kun samasta hanhesta saa usean ”sadon”.

Sattumaa on, että Ikea-kynät tulivat mieleeni, sillä Ikea on yksi niistä ketjuista, joiden myynnissä olevissa tuotteissa on käytetty näitä ko. untuvia. Ikea onkin vastannut sittemmin lehdistötiedotteessaan katuvansa ja luottaneensa liikaa toimittajiin. Fjällträven taas on ilmoittanut vähentävänsä tavarantoimittajia. Uskoo ken tahtoo kaupallisten tahojen vilpittömyyttä siinä, ovatko he alunperin tienneet hanhien rääkkäämisestä jotakin.

Tässä linkki ohjelmaan: http://atuubi.yle.fi/node/2565

Ultravegaani

En ole ehtinyt kirjoittaa pariin päivään töiltä ja luennoilta, mutta tänään palaankin asian viereen kirjoittamalla hassusta tapahtumasta, joka sattui töissä toissapäivänä. Muuan työtoveri näet kysäisi minulta jotain hyvin mielenkiintoisella tavalla:

Hän oli todella kiinnostunut kasvissyönnistä ja kutsui liharuokia ”epärehelliseksi ruoaksi”, minkä minäkin vegaanina hyvin ymmärrän. Jonkin aikaa hän kertomansa mukaan oli itsekin ollut kasvispainotteisella ravinnolla. Niinpä hän sitten kysäisi minulta, olenko sellainen ultravegaani. Tämä huvitti minua, koska moista ilmaisua en ollut aikaisemmin kuullutkaan. Selitin hänelle kasvissyöntiterminologiaa, itsekin yhtä hauskaa kaskua rikkaampana. Ehkäpä olemme ultravegaaneita, me kaikki vegaanit :) .

**

Tänään luin aamujunassa jonkun olan yli Korkeasaareen pelastetusta kuutista, joka oli ahdingossaan onneksi saanut apua. Tällaiset tapaukset eittämättä kuitenkin tuovat mieleeni ihmisten kaksinaismoralismin siinä, mitä tulee eläinrakkauteen.

Olen tässä lueskellut Peter Singerin ”Oikeutta eläimille”-kirjaa, jonka onnistuin ostamaan Opiskelijakirjaston poistomyynnistä. Siinä hän kirjoittaa tällaisesta ”eläinrakkaudesta”. Ihmiset rakastavat kissoja, koiria ja kuutteja, kaikkia söpöjä eläimiä, ja niiden syöminen on heidän mielestään julmaa ja ehdottoman väärin. Minun mielestäni on tismalleen sama asia syödä koiraa kuin sikaa, ja niinhän se onkin: ero on vain siinä, että koiraa pidämme sattumalta lemmikkinämme.

Mitäpä jos meidän kauneus- ja söpöystajuamme viehättäisivätkin siat? Silloin söisimme varmaankin koiria ja paheksuisimme siansyöjiä. Tätä muun muassa saisivat monet ruumiita popsivat miettiä mielissään.

**

Asiasta vielä kolmanteen: aion, jahka ehdin, silloin tällöin julkaista tässä blogissani uutta ”Elämäni elokuvat”-sarjaa, jossa kirjoitan arvosteluita elokuvista, jotka ovat jääneet jollakin erityisellä tavalla mieleeni. Ensimmäinen on osittain jo valmis. Olkaa luvulla!

Takatukkainen mies

Takatukkien kuninkuudesta kilpailevista voisi keksiä monen monituisia esimerkkejä, 1980-luvulta nyt lähinnä tulevat mieleen David Hasselhoff kikkuraisine kutreineen ja Richard Dean Anderson legendaarisesta MacGyver-tv-sarjasta. (Kenellä muulla alkoi soida sarjan turhankin mieleenpainuva ja läpitunkeva tunnuskipale päässä?)

Takatukat mainitsen tänään sen vuoksi, että itsellänikin on jo jonkin aikaa ollut moinen. Kaikki alkoi siitä, kun vaimoni kanssa huvittelimme ajatuksella, että minulla olisi sellainen. Niinpä sitten jonkin ajan kuluttua annoin hänen leikata hiukseni niin, että ehta takatukka kasvaisi minullekin. Nyt voin lauleskella Leevi and the Leavingsien ”Vakosamettihousuinen mies”-biisin tahtiin muunnellen ”vakosamettihousuisen” ”takatukkaiseen”, vaikkei se täysin menisikään säveleen.

Tai oikeastaan takatukan mainitsemisen syy juuri tänään on se, että vaimoni kertoi nähneensä hauskaa unta, jossa tuleva lapsemme synnyttyään osasi puhua ja kysyi häneltä, onko hän se, jolla on takatukka. Siihen vaimoni vastasi pienokaiselle, että ei hän ole se takatukkainen, vaan lapsen isä, joka tulee aivan kohta. Minusta sangen huvittava uni:).

Silmäni eivät enää aukea

Tänä iltana on kuulasta. Saatan katsoessani alaspäin nähdä maassa monen sävyisiä lehtiä, joiden pinnalle on kohmettunut ohut kerros kuuraa. Makaan häkkini pohjalla. Pystyn siitä huolimatta, että pohjan rautalangat sattuvat kipeästi tassuihini, rauhoittumaan ja kuuntelemaan tyyneyttä ympärilläni. Tuntuu kuin koko maailma olisi tuudittautumassa uneen syksyisen illan kehtolaulussa, valmistautuen lepoon yöksi. Ympärilläni ei kuulu kuin muutaman toverini rauhallinen hengitys viereisissä häkeissä.

Kuu on ylhäällä ja sen valo kajoaa maahan pehmentäen värit miellyttävän lempeiksi. Huurtuneet ruohonkorret ja lehdet kimmeltävät, huokuvat kylminä, mutta kauniina. Varis rikkoo tunnelman puissa soinnahtavalla rääkäisyllään hetkeksi. Minua eivät pienet äänet häiritse, sillä tunnen turtuuden virtaavan jälleen niin kauan odotettuna minussa. Se lamaannuttaa surun, joka vie turhaan ja kuluttavaan epätoivoon, jolla ei ole tietä tai mahdollisuutta purkautua koskaan, se poistaa kivun, joka vihloo kehoani kauttaaltaan, hengittäessäni, liikahtaessani rohtusenkin, tai vain ollessani tässä maailmassa, johon minut on lukittu, mutta jota paremmastakaan en tiedä. Tahdon vaipua kokonaan, täysin tähän syvään välinpitämättömyyteen, jossa ei ole väliä millään muulla kuin sillä, että tässä ja nyt minuun ei satu.

En tiedä, miten kauan olen tässä maannut. Kolme tuntia vai kolme päivää. Vaikka rauha on vallannut minut, se ei sittenkään ole rikkumatonta: minua kaihertaa, josko vaivun taas uneen. Uneen, joka rikkoo tämän turtuuden hetkellisen täydellisyyden ja tuo toiveikkaat kuvat eteeni. Nuo kuvat ovat tuskallisia ja saavat minut tolaltaan jälleen moneksi viikoksi. Ne hakevat merkitystä olemiselle, tarkoitusta minuudelle, synnyttävät kaipuun katseeseen, kosketukseen, tunteeseen toisen kaltaiseni kanssa ilman kaltereiden pakkoa ja välttämättömyyttä.

Joskus kaipasin noita kuvia, aamuja, joihin heräsin toiveikkaana onnelliset unelmat mielessäni. Niissä olin emo, minulla oli pentuja, joista huolehdin, joille annoin rakkauteni ja huolenpitoni. Heidän ollessa aivan pikkuruisia imetin heitä pienessä pesässämme. Myöhemmin metsästin heille ruokaa kaikella kehoni ja älyni tarmolla – ja opetin heille eloon jäämisen välttämättömyydet. Tosiasiassa en itsekään ole koskaan oppinut näitä asioita, synnyin ja kasvoin tähän elämään, mutta jotenkin siitäkin huolimatta aistin nuo alkuvoimaiset piirteet minuun piilotettuina, joskin vahvoina.

Nyt en enää jaksa kaipuuta, en toiveikkuutta, en unelmia. En halua enää kiertää kirjaimellisesti tuskallista kehää tässä pienessä elintilassani, kun pakkomielteinen liike saavuttaa järkeni ja luontoni täysin. Silloin olen usein voinut satuttaa itseäni, aiheuttaa lisää haavoja, kirveleviä arpia minuun. Tahdon vain olla tässä, huokaista hiljaa tämän yöhön kääntyvän illan kanssa, ja toivoa sen jatkuvan ikuisesti. Liike on pysähtyneisyyttä, elämä liikettä, loppu loputtomuutta. Silmäni kajastavat jäätynyttä surua, en halua enää kyynelen kyyneltä.

Muutama pilvi lipuu aina välillä kuutamon eteen, verhoamatta kuuta kuitenkaan täysin. Valo hämärtyy ja taas kirkastuu, se leikittelee kohden aamua. Ei ole enää pitkälti aamuun, uuteen päivään. Yhtäkkiä kuulen, kuinka läheisen talon porstuan ovi käy. Askeleet alkavat rapista kohmeisella nurmella. Pihavalot rävähtävät päälle. Äkillinen kirkkaus sattuu silmiini. Suljen ne.

Yritän vaipua taas kauas pois tästä hetkestä, mutta alkanut liikehdintä häiritsee minua. Kuulen kaukaisempien tovereideni levotonta askellusta heidän häkeissään, vieläkin kaukaisempaa hiljaista vikinää, Haistan pelon ilmassa. Hengitykset kiihtyvät ympärilläni. Ilma huuruu yhä tiuhemmin. En uskalla vielä pelätä.

Takaani kuului ääniä ja aivan äkkiseltään häkkini katto aukeaa. Onko nyt jo ruoka-aika? Missä on ruokaämpäri? Käsi tarttuu niskaani. Minuun sattuu, sattuu kovasti. Turtuus ei ole enää ystävänäni. Liikutan vimmatusti käpäliäni ja koko kehoani. Näen kaukaalla orastavan aamun. Toive tarttuu minuun, josko nyt pääsisin pakoon. Jos viimeinkin voisin olla vapaa! Mutta ei, jokaisella liikkeelläni ote niskastani vain kiristyy.

Alan hätääntyä. Rinnassa ahdistaa. On Vaikea hengittää. Kyynel vierii silmässäni, enkä voi kuin olla. Katson kostein silmin vasemmalle. Kaltaiseni on lannistettuna suurin, pelokkaine silmin kaappaajan toisen käden lujassa otteessa. Mitä nyt tapahtuu,

Täällä haisee oudolta. Haju lisää pelkoani. Kauhu herää. Mitä nyt tapahtuu? Mies ojentaa minut toiselle miehelle. Hänen otteensa on yhtä luja. Toisessa kädessään hänellä on jonkinlainen sauva. Se katoaa näkökentästäni. Missä se on? Näen välähtelyä ja suunnaton kipu lävistää minut. Se viiltää rankaani. Menetän tajuntani. En voi voi hengittää.

Haukon henkeä, mieleni yrittää palata. En voi kuitenkaan liikkua. Makaan kyljelläni, katson hiljaa oikealle. Aamuaurinko nousee punervana. Kurkiaura lentää taivaanrannassa. Seuraan niitä katseellani. Tunnen selässäni jotakin terävää. En voi kuin olla. Sattuu yhä enemmän. Selkäni kostuu jostakin. Omasta verestäni. Suljen silmäni. Suljen ja toivon, että tämä loppuu. En kestä tätä kipua, auttakaa.

Viimein tiedän loputtomuuden jälkeen, että nyt silmäni eivät enää aukea.

Mullan vaikerrus

Viikolla saattoi nähdä likasankojournalismia harjoittavien lehtien lööpeissä järisyttävän tiedon siitä, kuinka Olavi Virran, Mestarin hauta on ollut häätöuhan alla, kun hautapaikan hallinta-aika oli mennyt umpeen. Helsingin seurakuntayhtymä oli jo kuuluttanut pian luovuttavansa haudan seurakunnan haltuun, joka olisi antanut hautapaikan edelleen uutta hautaa varten. Virran kuoleman aikoihin hallinta-ajaksi viimeiselle leposijalle myönnettiin 50 vuotta, nykyään aika on puolittunut kahteenkymmeneenviiteen vuoteen.

Rikoslaissa on hautarauhaa käsittelevä pykälä, jonka mukaan hautarauhan rikkoja voi saada jopa vuoden vankeutta. Miksi kuitenkin on mahdollista, että puskutraktorilla saa luvan kanssa töytäistä paaden kuin paaden nuritse, jos sattuu olemaan viranomaistahon asialla? Eikö hautarauha järky yhtälailla, oli lapion varressa sitten Jussi, Jutta tahi seurakuntayhtymä?

Kansalaisten sydämiin itsensä laulaneen artistin, jonka levytyksiä kuuntelen suuresti eläytyen minäkin monen montaa sukupolvea nuorempi, hautapaikan häätöuhka antoi oivan tilaisuuden kirjoittaa kaksinaismoraalista, joka on askarruttanut minua aikaisemminkin. Kuten historiassa on monen monituista kertaa aikaisemminkin nähty, pyhä on ehdottoman pyhää – niin kauan kuin se valta-asemassa olevalle sopii.

Laulajalegendan hauta pelastui, mutta yhtä hyvin ei käyne meidän rivi-ihmisten hautojen kanssa. Kannattanee pohtia, kannattaako paatta pystyttää ollenkaan. Omat hautajaiseni olen jo suunnitellutkin: valkoisia liljoja, itkua, Danny laulaa taustalla ”hän lähti niin kuin tuhka tuuleen...” ja terävä kopautus maallisten jäämisien astian pohjaan – ehkä joku tuumaa ”humps, sinne meni”. Paloja purtavaksi riittää meille kaikille.