Julkaisin tämän jo ennen sairastumistani, mutta jostain syystä se hautautui vanhojen tekstien taakse. Tässä uusintajulkaisu.
Joko kuulette 'lintujen heläjöitsevän', kun mainitsin Volter Kilven? Toiset kuulevat, mutta varmasti sitäkin useampi näkee punaista. Kilpi jakaa yleensä mielipiteet hyvinkin jyrkästi. Siteerattu pätkä oli Kilven 'Nuoren Wetherin kärsimykset" -käännöksestä. Loistava käännös minusta, vaikka muuan opiskelutoverini kummeksuikin, kuinka voin lukea jotain tuollaista.
Mika Waltari, jonka syntymästä tuli taannoin kuluneeksi sata vuotta, käyttää kirjassaan "Aiotko kirjailijaksi" Kilven teosta "Alastalon salissa" esimerkkinä siitä, kuinka (nuoren) kirjailijan ei tulisi kirjoittaa. Moneen kertaan hän teoksessaan esittää ajatuksen siitä, kuinka kirjan ei tarvitse olla pitkästyttävä ollakseen taiteellisesti hyvä. Tottahan tuo on. Ja mainittakoon vielä, että Waltarin teos on ollut alkusysäys mm. "painosten mestarille" Kalle Päätalolle, joka kertoo "Miten kirjani ovat syntyneet" -sarjan toisessa osassa tilanneensa isältään salaa kirjan Helsingistä.
Itse osaan sekä arvostaa että ylenkatsoa Turun yliopiston ylikirjastonhoitaja Kilven tuotantoa. Eritoten hänen taiteelliselle tinkimättömyydelleen on nostettava hattua, pitkille virkkeilleen taas huokaistava tuskastuneena. Kardinaalityön Alastalon salissa tapahtumat käsittävät kuuden tunnin ajanjakson, mutta niiden seikkaperäiseen selostamiseen tarvitaan 800 sivua tajunnanvirtaa. Kieli on todella rikasta, ihanasti rönsyilevää, ja sivun pari luettuna jopa nautittavaa, mutta silti jaksaa ihmetyttää, että teosta pidetään 'asiantuntijain' piireissä kaikkien aikojen suomalaisena romaanina. Arvostajien elitistisyys on ymmärrettävissä, sillä kirjan lukeminen vaatii virkkeiden monitahoisuuden ja pituuden kannalta suunnatonta harrastuneisuutta. Tässä ote Wikipediasta:
»Olihan Langholma isonen ja kieltämättä pitäjän pää, eikä Alastalo sitä vastaan napissut, koska hyväkin pyörä kärrynrattaissa aina tarvitsee akselinnavan huhkiaksensa kehillänsä, ja koska tuolupuissakin tukki on tarpeen, jotta on lointa ja loimissa tämmi sukkulan syöstä kuteitansa ja kaiteen naputtaa kangastansa, mutta ylpeäksi meni Alastalon niska kuitenkin nyt ja tukan alla karahutteli veren varsa korskiansa, koska viimein oltiin näin pitkällä, ja vaelto nyt salissa käärö kourassa ja kahden talven työn ähinä piirtopaperilla valmiina puhtain viivoin ja linjaalivedoin, eikä Langholmallakaan muuta tekemistä kuin keikutella keinutuolilla ja odotella niin kuin muutkin ja kuka hyvänsä: napa kuin napa, mutta rattaan hyrrä virstat jättää; ja loimi tukilla lointa tukilla, mutta kankaan verka vasta kyynärissä mitataan.»
Törmäsin taannoin Kilven ja kustantajansa Otavan Alvar Renqvistin kirjeenvaihdosta kertovaan sivuun. Tekstissä kerrotaan mielenkiintoisesti, kuinka Kilpi esimerkiksi yritti saada vuosikymmenien hiljaisuuden jälkeen Suomen kirjallisessa elämässä Otavaa julkaisemaan nuoruuden teoksistaan uusintapainosta ennen nk. saaristo-sarjansa julkaisua. Renqvist hyvin diplomaattisesti vitkutteli ensin luvaten julkaisun, myöhemmin saaden Kilven myöntymään siihen, että ensin luotaisiin nimeä uusilla teoksilla ja sitten olisi kannattavampaa ottaa uusintapainokset.
Renqvist yritti myös saada Kilpeä lyhentämään teoksiaan, jotta niiden menekki olisi ollut parempi jo yksin sitäkin kautta, että supistamalla kirjan hinta olisi saatu alhaisemmaksi. Tässä tulee esille mainitsemani tinkimättömyys; Kilpi on hyvin itsetietoinen, tietää taiteensa arvon ja merkityksen, eikä anna tuumaakaan periksi Renqvistin hienovaraisille ehdotuksille. Lopulta hän sai, mitä halusi, ja lopputulosta on verrattu jopa itsensä James Joycen Odysseukseen. Tämän ymmärtää kielellisestä näkökulmasta ainakin todella hyvin, koska onhan Joycen teos kuuluisa esimerkiksi siitä, että siinä on käytetty 30 000 sanan laajuista sanavarastoa(!). Samoin Kilven teosten sanaston laajuus on häkellyttävää. Mitään lukuja minulla ei ole esittää, mutta sen voi huomata jo nopeasti vilaisemalla yllä olevaa esimerkkiä.
Jos hidastempoinen, kielellisesti rikas, rönsyilevä teksti kiinnostaa, niin suosittelen kipaisemaan kirjastosta Kilven teoksia. Kilpi jos kuka on runoilija proosan(kin) saralla, sanansa ovat kuin runomittaan kirjoitettuja ylimääräisine, kielellä hersyvine tavuineen, virkkeet kuin luotu ylistämään adjektiiveja ja ennen kaikkea niiden runsautta.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti