Tänä iltana on kuulasta. Saatan katsoessani alaspäin nähdä maassa monen sävyisiä lehtiä, joiden pinnalle on kohmettunut ohut kerros kuuraa. Makaan häkkini pohjalla. Pystyn siitä huolimatta, että pohjan rautalangat sattuvat kipeästi tassuihini, rauhoittumaan ja kuuntelemaan tyyneyttä ympärilläni. Tuntuu kuin koko maailma olisi tuudittautumassa uneen syksyisen illan kehtolaulussa, valmistautuen lepoon yöksi. Ympärilläni ei kuulu kuin muutaman toverini rauhallinen hengitys viereisissä häkeissä.
Kuu on ylhäällä ja sen valo kajoaa maahan pehmentäen värit miellyttävän lempeiksi. Huurtuneet ruohonkorret ja lehdet kimmeltävät, huokuvat kylminä, mutta kauniina. Varis rikkoo tunnelman puissa soinnahtavalla rääkäisyllään hetkeksi. Minua eivät pienet äänet häiritse, sillä tunnen turtuuden virtaavan jälleen niin kauan odotettuna minussa. Se lamaannuttaa surun, joka vie turhaan ja kuluttavaan epätoivoon, jolla ei ole tietä tai mahdollisuutta purkautua koskaan, se poistaa kivun, joka vihloo kehoani kauttaaltaan, hengittäessäni, liikahtaessani rohtusenkin, tai vain ollessani tässä maailmassa, johon minut on lukittu, mutta jota paremmastakaan en tiedä. Tahdon vaipua kokonaan, täysin tähän syvään välinpitämättömyyteen, jossa ei ole väliä millään muulla kuin sillä, että tässä ja nyt minuun ei satu.
En tiedä, miten kauan olen tässä maannut. Kolme tuntia vai kolme päivää. Vaikka rauha on vallannut minut, se ei sittenkään ole rikkumatonta: minua kaihertaa, josko vaivun taas uneen. Uneen, joka rikkoo tämän turtuuden hetkellisen täydellisyyden ja tuo toiveikkaat kuvat eteeni. Nuo kuvat ovat tuskallisia ja saavat minut tolaltaan jälleen moneksi viikoksi. Ne hakevat merkitystä olemiselle, tarkoitusta minuudelle, synnyttävät kaipuun katseeseen, kosketukseen, tunteeseen toisen kaltaiseni kanssa ilman kaltereiden pakkoa ja välttämättömyyttä.
Joskus kaipasin noita kuvia, aamuja, joihin heräsin toiveikkaana onnelliset unelmat mielessäni. Niissä olin emo, minulla oli pentuja, joista huolehdin, joille annoin rakkauteni ja huolenpitoni. Heidän ollessa aivan pikkuruisia imetin heitä pienessä pesässämme. Myöhemmin metsästin heille ruokaa kaikella kehoni ja älyni tarmolla – ja opetin heille eloon jäämisen välttämättömyydet. Tosiasiassa en itsekään ole koskaan oppinut näitä asioita, synnyin ja kasvoin tähän elämään, mutta jotenkin siitäkin huolimatta aistin nuo alkuvoimaiset piirteet minuun piilotettuina, joskin vahvoina.
Nyt en enää jaksa kaipuuta, en toiveikkuutta, en unelmia. En halua enää kiertää kirjaimellisesti tuskallista kehää tässä pienessä elintilassani, kun pakkomielteinen liike saavuttaa järkeni ja luontoni täysin. Silloin olen usein voinut satuttaa itseäni, aiheuttaa lisää haavoja, kirveleviä arpia minuun. Tahdon vain olla tässä, huokaista hiljaa tämän yöhön kääntyvän illan kanssa, ja toivoa sen jatkuvan ikuisesti. Liike on pysähtyneisyyttä, elämä liikettä, loppu loputtomuutta. Silmäni kajastavat jäätynyttä surua, en halua enää kyynelen kyyneltä.
Muutama pilvi lipuu aina välillä kuutamon eteen, verhoamatta kuuta kuitenkaan täysin. Valo hämärtyy ja taas kirkastuu, se leikittelee kohden aamua. Ei ole enää pitkälti aamuun, uuteen päivään. Yhtäkkiä kuulen, kuinka läheisen talon porstuan ovi käy. Askeleet alkavat rapista kohmeisella nurmella. Pihavalot rävähtävät päälle. Äkillinen kirkkaus sattuu silmiini. Suljen ne.
Yritän vaipua taas kauas pois tästä hetkestä, mutta alkanut liikehdintä häiritsee minua. Kuulen kaukaisempien tovereideni levotonta askellusta heidän häkeissään, vieläkin kaukaisempaa hiljaista vikinää, Haistan pelon ilmassa. Hengitykset kiihtyvät ympärilläni. Ilma huuruu yhä tiuhemmin. En uskalla vielä pelätä.
Takaani kuului ääniä ja aivan äkkiseltään häkkini katto aukeaa. Onko nyt jo ruoka-aika? Missä on ruokaämpäri? Käsi tarttuu niskaani. Minuun sattuu, sattuu kovasti. Turtuus ei ole enää ystävänäni. Liikutan vimmatusti käpäliäni ja koko kehoani. Näen kaukaalla orastavan aamun. Toive tarttuu minuun, josko nyt pääsisin pakoon. Jos viimeinkin voisin olla vapaa! Mutta ei, jokaisella liikkeelläni ote niskastani vain kiristyy.
Alan hätääntyä. Rinnassa ahdistaa. On Vaikea hengittää. Kyynel vierii silmässäni, enkä voi kuin olla. Katson kostein silmin vasemmalle. Kaltaiseni on lannistettuna suurin, pelokkaine silmin kaappaajan toisen käden lujassa otteessa. Mitä nyt tapahtuu,
Täällä haisee oudolta. Haju lisää pelkoani. Kauhu herää. Mitä nyt tapahtuu? Mies ojentaa minut toiselle miehelle. Hänen otteensa on yhtä luja. Toisessa kädessään hänellä on jonkinlainen sauva. Se katoaa näkökentästäni. Missä se on? Näen välähtelyä ja suunnaton kipu lävistää minut. Se viiltää rankaani. Menetän tajuntani. En voi voi hengittää.
Haukon henkeä, mieleni yrittää palata. En voi kuitenkaan liikkua. Makaan kyljelläni, katson hiljaa oikealle. Aamuaurinko nousee punervana. Kurkiaura lentää taivaanrannassa. Seuraan niitä katseellani. Tunnen selässäni jotakin terävää. En voi kuin olla. Sattuu yhä enemmän. Selkäni kostuu jostakin. Omasta verestäni. Suljen silmäni. Suljen ja toivon, että tämä loppuu. En kestä tätä kipua, auttakaa.
Viimein tiedän loputtomuuden jälkeen, että nyt silmäni eivät enää aukea.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti